Kyyneleitä junamatkalla

Seitsemännen vaunun perällä istuva nuori nainen tuntuu kovin heiveröiseltä. Jotain on sattunut. Hän mainitsee hiljaisella värisevällä äänellä puhelimeen, ettei kehtaisi itkeä junassa. Silti kyyneleet virtaavat vuolaasti pitkin poskia ja silmät punottavat raskaasti. Nyyhkytys kantautuu monen penkkirivin päähän. Nainen ei itse sitä huomaa, sillä hänen korvaansa puhuu taukoamatta joku. Joku, jolle nainen nyökyttää hiljaa. Joku, joka varmasti yrittää parhaansa mukaan lohduttaa tuota surkeannäköistä olentoa. Ehkä kannustaa.

Käy ilmi, että naisella on ollut raskas viikko takana. Työrintamalla iso projekti on juuri saatettu päätökseen ja se on verottanut voimia. Hiukan liikaa.

Käy myös ilmi, että nainen on tullut jätetyksi. Ihan vasta muutama tunti sitten. Hän matkustaa perheensä luokse hakemaan muuta ajateltavaa. Saamaan tukea. Paha olo ei ota loppuakseen. 

Tuo seitsemännen vaunun perällä istuva nuori nainen olen minä. Palasina. Yksin. Joinakin päivinä elämä tuntuu niin paljon raskaammalta kuin toisina.

Elena

Rakkaat ystävät

Ystävien merkitys korostuu kummasti parisuhteen kokiessa epämieluisia käännähdyksiä. Minun kohdallani ystävättömyys on korostunut sitäkin kummemmin.
 

Ystäväni asuvat lähimmilläänkin satojen kilometrien päässä, samoin kuin perheeni. Aikoinaan lähdin kotikulmiltani opiskelupaikan perässä kauas kotoa, aivan toiselle puolelle Suomea. Sinne jäivät kaikki, jatkoivat elämäänsä saaden toisiltaan tarvitsemansa tuen ja turvan. 

Vasta hiljattain olen alkanut myöntää itselleni, kuinka totaalisen menetyksen kourissa olen kärvistellyt kaikki nämä vuodet. Yhtään likellekään vastaavaa ystävyyssuhdetta en ole onnistunut luomaan verrattuna niihin, jotka jätin sinne kauas. Odottamaan. Odottamaan sitä lomaa tai pidennettyä viikonloppua, jolloin loputtomalta tuntuva junamatka huipentuisi jälleennäkemiseen. Jälleennäkemiseen, jota varjostaa joka kerta tieto siitä, että kohta olisi taas aika päästää irti. 

 

Suku on ollut minulle aina hyvin rakas. Parhaat ystävät löytyvät serkkujen joukosta ja suvun ulkopuoliset ystävätkin ovat ammentuneet lähes poikkeuksetta sukulaisten kautta. Nykyisessä kotikaupungissani minulla ei ole sukua. Tunnen olevani vain käymässä. Joinain päivinä huomaan haaveilevani lähtemisestä. Lähtisin takaisin synnyinseudulleni, palaisin perheeni pariin sinne minne tunnen kuuluvani. Todellisuus tipahtaa tajuntaani siinä kohtaa kun muistan, ettei minulle olisi siellä tarjolla ensimmäistäkään koulutustani vastaavaa työtä. Senhän takia minä lähdin. Lähdin tekemään sitä, mitä todella haluan tehdä. Enkä koskaan arvannut, minkä hinnan siitä joutuisin maksamaan. 

  

Olo on yksinäisempi kuin koskaan. Minulla on ikävä teitä ystävät. Ihan hirvittävä ikävä. 

 

Elena

 

Itsestäänselvyyksiä

"Kanadalainen Jessica Stilwell halusi antaa kolmelle tyttärelleen opetuksen. 12-vuotiaat kaksoset ja 10-vuotias kuopus olivat aiheuttaneet kodissa jatkuvaa sotkua, Mirror-lehti kertoo. Äidin raivo nousi, kun hän käsitti kiireisen päivän jälkeen, ettei mikään talon sotkuista ollut hänen itsensä aiheuttamaa. Hän aloitti lakon ilman varoitusta. Lokakuun 1. päivän jälkeen kodissa ei enää tiskattu, pyykätty eikä siivottu."

  

Lue koko juttu Iltalehdestä.

 

   

Loistavaa. Uupuneen äidin suunnitelma toimi kuin toimikin: Tytöt tajusivat lakon pointin, ottivat opikseen, treenailivat siivoamaan jälkensä.  Ja mikä tärkeintä, lakkasivat pitämästä äitiään itsestäänselvyytenä.

  

Tämä juttu pisti minut pohtimaan oikein tosissaan. Kuinka helppoa onkaan pitää toista ihmistä tai toisen ihmisen tekemisiä itsestäänselvyytenä. Aivan liian helppoa. 

  

Olenko minä hairahtanut moiseen itsestäänselvyytenä pitämiseen? Toden totta olen. Ihan liian kevyesti olen ajautunut uskomaan, että Pööpö herää kaikkina aamuina viereltäni ja auttaa päivän alkuun. Ja että hän keittää minulle kupin kuumaa, jos maailma potkii päähän ja mieli on maassa. Jotenkin olen päätynyt uskomaan, että vaikka mitä tapahtuisi ja vaikka kuinka kiukuttelisin, Pööpö pysyy rinnallani ja jaksaa rakastaa minua. Kaikki murheet meidän välillä on selvitettävissä.

  

Ihan liian nopeasti kaikesta tuosta on tullut sitä tavallista arkea, jota on vaikea nostaa jalustalle. Vaikea muistaa arvostaa. Mutta kivuliaalla tavalla olen saanut kokea, ettei mikään tuollainen ollutkaan itsestäänselvää. Se olikin kaikki ihan hirveän haurasta.

 

Pööpö ei ole ollut kotona yli kahteen viikkoon. Hän on mietiskelemässä. 

 

Enää en pidä häntä itsestäänselvyytenä.

 
Elena

  

Täydellinen nainen

Teinpä yllättävän havainnon tässä eräänä päivänä.

Huomasin, että olen vähitellen oppinut unohtamaan naisen, joka olen. Olen keskittynyt löytämään itsestäni naisen, joka voisin olla. Naisen, joka herää aamuisin keittämään kahvia miehelleen. Ah, niin pirteänä. Elämäniloisena. Siivoamaan ja pyykkäämään ja tiskaamaan. Naisen, joka haavehtii lapsista ja omakotitaloista ja lähiöelämästä. Tai toden teolla ainakin yrittää haavehtia. Kotiäitiydestä ja ripulivaipoista. Naisen, joka itkee vain salassa. Ja osaa hymyillä silloinkin, kun ei löydä siihen ensimmäistäkään syytä.

Naisen, joka asettaa surutta kaikki muut itsensä edelle. Hetkeäkään sitä epäröimättä. Heittää suosiolla haaveensa menemään. Ei jää murehtimaan niiden perään. 

Ehkä jonain päivänä minustakin tulee täydellinen nainen. Juuri tuollainen. Jonka ryhti ei lannistu vaikka koko maailma murenisi ympärillä. Täydellinen? Tai ehkäpä vain yksi niistä kuuluisista despered housewiveista. 

   

  

Elena

  

Sotajalalla

Joku on ehkä noteerannut, etten ole aikoihin maininnut sanallakaan Pööpöstä. Noh, nyt mainitsen: Meillä ei mene Pööpön kanssa mitenkään hirvittävän loistokkaasti. Ei nyt, ei moneen viikkoon. 

Pööpöllä on juuri nyt työrintamalla monta rautaa tulessa. Liian monta. Taloudellinen tilanne olisi erittäin tyydyttävä vähemmälläkin raatamisella. Ja toden totta, Pööpö voisi sormea napsauttamalla vähentää työtaakkaansa tuosta noin vain. Jos hän haluaisi. Sen sijaan hän haluaa rehkiä kellon ympäri. Ja silkkaa uupumustaan viettää harvat vapaapäivänsä nukkumalla ja oksentamalla. Rauhattomat painajaiset ja unissa sekoilu kuuluvat jokaiseen yöhön. Huomautukseni vahvoista työuupumukseen viittaavista merkeistä Pööpö on opetellut kuittaamaan olankohautuksella.

  

Ne harvat hetket, jotka olemme viime aikoina viettäneet yhdessä, ovat vierähtäneet riidellessä. Ja riitaakin on aina lykätty Pööpön väsymyksen takia. En muista sitoutuneeni tällaiseen suhteeseen, en lähellekään. En ole pitkään aikaan uskaltanut ajatellakaan kihloihin menemistä, saati perheen perustamista. En ole pitkään aikaan nähnyt tässä mitään tulevaisuutta.

Sanoin Pööpölle, että hän voisi halutessaan yrittää etsiä naisen, jota ei tarvisi huomioida ihan joka päivä. Tai ollenkaan. Joka ei marmattaisi jatkuvasti loputtomasta työnteosta. Jonka kanssa voisi rauhassa päätyä elämään kuin kämppiksinä, moikata harvakseltaan, vaihtaa sanan tai kaksi. Minä en ole sellainen. Minä en suostu sellaiseen. Kaipaan huomiota. Olenko itsekäs, jos haluaisin tavata avopuolisoani muulloinkin kuin väsyneenä varhain aamulla ja vielä väsyneempänä ja kiukkuisena myöhään illalla?

Turhauttaa. Minä en todellakaan tiedä miten tässä käy. Ehkä onnistun jotenkin sopeutumaan tähän yksinoloon. Odottamiseen. Ehkä Pööpö hoksaa, ettei raha olekaan avain onneen, eikä sitä tarvi tuutata ihan kaikista ovista ja ikkunoista. Tai ehkä hän on jo kallistunut luulemaan, että raha onkin kivempi juttu kuin rakkaus. En tosiaan tiedä.

 

Pelottaa.

  

Elena 

 

Pettämistä tarjottimella - Ashely Madison valtaa Suomen

Meille ei näköjään riittänyt Victoria Milan. Sen sijaan, että olisimme huomanneet selviävämme vallan mainiosti ilman sitäkin, päätti kyseisen puljun suomalaisvetäjä hypätä toiseen kelkkaan, Ashley Madisonin kyytiin.  

"Vaikka Victoria Milanin rakentaminen on ollut erittäin mielenkiintoinen projekti, elämässä täytyy kuitenkin mennä eteenpäin. Lisäksi koen, että Victoria Milan on huono kopio alkuperäisestä Ashley Madisonin palvelusta, joka on toiminut alalla jo kymmenen vuotta menestyksekkäästi", tuumaa pettämisprofeetaksikin tituleerattu Timo Uusi-Kerttula. Ja, toden totta, jatkaa elämässä eteenpäin kunniakkaasti Ashley Madisonin siivellä rietastellen. 

Ashley Madisonin Helsingin Kamppiin kyhätyssä mainoslakanassa komeilee
Ilkka Kanerva, joka ei tiennyt asiasta mitään.

 

Olenko minä ainoa, joka kokee tämän kaiken jotenkin hirvittävän vastenmielisenä?

Lue lisää M&M:n sivulta ja Iltalehdestä.
 
Elena 

Jälkiehkäisypilleri vol. 3

Juu ei. Toiveajattelua. Niin loputtoman turhaa toiveajattelua. Sellaista, jonka takia tuli taas tirautettua kyynel jos toinenkin. Samperi vie, turhaa.

   

Sillä sieltä ne menkat taas lopulta tulla turahtivat omaan huolettomaan tapaansa tuoden mukanaan raastavan tuskan. Ja tällä kertaa sen perinteisen kuolettavan vastakrampin lisäksi myös tuskan siitä tiedosta, ettei sisälläni kellunutkaan ihmisolennon alku. Pitikin syödä se pirun pilleri silloin... Onko minun pakko olla näin hutilo! 

  

Kyllä minä järkevänä ihmisenä tietysti ymmärrän, etteivät todennäköisyydet olleet hetkeäkään puolellani tässä tapauksessa. Ei, vaikka sitä yritin mielessäni miten vääntää. Mutta silti. Tuntuu pahalta. Tuntuu, kuin jotain olisi viety pois, joku mahdollisuus uuteen huikeaan elämään. Uudenlaiseen onnentunteeseen. Ainahan voi yrittää uudestaan. Mutta juttu on siinä, kun sitä ei yritetty. Vahinkovauveliin me päädyttiin olemaan valmiit, jopa Pööpö onnistui sulautumaan ajatukseen. Ja lopulta suorastaan innoissaan sitä jo odotettiinkin! Suunniteltu lapsonen sen sijaan onkin ihan oma lukunsa... Sellainen odotuttaa itseään varmasti vielä useamman vuoden.

  

Tuntuupa jännältä itkeä jonkun sellaisen perään, jota ei koskaan ollut olemassakaan.

    

Fiilis on varmasti melkein yhtä kurja kuin hällä.

    

Ei tämä elämä tähän lopu. Eihän toki. Ehkä hiljentää vauhtiaan. Ihan pieneksi hetkeksi vain.

   

Elena
  

Jälkiehkäisypilleri vol. 2

Elämäni ensimmäisestä - toivottavasti myös viimeisestä - jälkiehkäisypilleristä on jo yli kuukausi. Monsuunit myöhässä. Reippaasti. Voihan se tietysti olla ihan täysin normaalia. Varsinkin tuon ämäkän jälkiehkäisynappulan jälkeen, joka voi kuulemma pistää pakin sekaisin moneksi kuukaudeksi. Jännitys hiippailee vatsan pohjalla. Vai onkohan se sittenkään pelkkää jännitystä mikä siellä hiipparoi...
 
Keskustelua. Analyyttista. Tulevaisuudesta. Mahdollisesta nykyisyydestä. Pööpö on kauhuissaan pelkästä ajatuksesta, että sisälläni porskuttaisi pikkuinen. Se sellainen söpö ja niin harmittoman olonen, mutta joka kuitenkin tulisi ennen pitkää pistämään koko elämänrytmimme remonttiin. Onkohan Pööpön tavara sittenkin luultua tujumpaa. Tuliko ehkäisynappi otettua kuitenkin aivan liian myöhään... Paperipussiin hengittelyä. Otsaan kihoavia hikikarpaloita.

Kolme päivää myöhemmin Pööpön paniikki on hälventynyt. Tilalle on tullut vieno hymy suupieleen ja katonrajaan kohdistettu haavehtiva katse. Voisiko tätä kuvailla jopa varovaiseksi innostukseksi? Viime yönä ennen nukkumaanmenoa Pööpö nosti hieman paitaani mahan päältä. Silitti, suukotti ja kuiskasi masulle: "Tule vain jos olet tullaksesi, rakkaudella isi."

Elena
  

Elämäni exät ja The One

The Ensirakkaus 

  

The Ensirakkaus valloitti nuoren sydämeni jo lukioajan alussa. Kaikki oli vaikeaa, suoranaista taistelua. Kukaan ei tahtonut hyväksyä meitä, mutta tulevaisuuden odotukset olivat suuria. Liian suuria. Liian epärealistisia. 

  

The Ensirakkauden kanssa meidän oli tarkoitus pidellä toisistamme kiinni vielä vanhuuden päivillä. Hän tiesi minusta kaiken, minä tiesin kaiken hänestä. The Ensirakkauden kanssa opin itsestäni uusia puolia, joita en uskonut minussa olevan olemassakaan. Pelottavia puolia. Kaikki muuttui kieroutuneeksi, ympäröivä paine oli aivan liikaa. Monen vuoden piina haperrutti kummankin itsetuntoa.

   

The Ensirakkaus jätti jälkeensä itkuisen tytön, rikkoutuneen sydämen. Monta kasvattavaa kokemusta.

   

The Ensirakkaus rikkoi pienen naisen suuret unelmat.

   

The Rappioritari

  

The Rappioritarin kohdalla en koskaan kuvitellut meidän viettävän yhteistä elämää ruttuisiksi tutiseviksi vanhuksiksi saakka. Ehei, en kertaakaan. Suhteella ei ollut tulevaisuutta, eikä oikeastaan koskaan edes kunnon nykyisyyttä. Heikkona kautena on kai vaan kivempi olla edes jonkun kanssa, edes Rappioritarin, kuin aivan yksin... 

  

The Rappioritari eli kädestä suuhun. Useimmiten minun kädestä. Hän ei liioin huolehtinut toimeentulosta, koulutuksesta, elämän perusedellytyksistä. The Rappioritari halusi pitää hauskaa.  Hän oli taiteilija, jonka sielunmaisemaan saatoin samaistua hetken verran. Pidemmän päälle tuo maisema ahdisti. Ahdisti ihan suunnattomasti.

  

The Rappioritarin harhailevat silmät verestivät. Hän haisi viinalle ja maistui tuhkakupille. Aika rappiolla minunkin elämän on täytynyt olla päästettyäni hänet nurkkiini pyörimään.

      

Retki The Rappioritarin kanssa loppui lyhyeen.

 

The Lady 

The Lady ihastutti avoimuudellaan ja kyvyllään heittäytyä. Häneltä sain monet suklaarasiat ja ruusukimput. "Ihan muuten vaan." The Lady piteli minua kuin kukkaa kämmenellään, sai oloni tuntumaan kedon kauneimmalta kakkaralta. 

The Lady oli kymmenisen vuotta minua vanhempi ja rutkasti itsevarmempi. Hän esitteli minua mielellään ystävilleen, ei peitellyt hellyydenosoituksia julkisilla paikoilla. Alku tuntui hyvältä The Ladyn kanssa, mutta hyvin pian huomasin meidän olevan turhan erilaisissa elämäntilanteissa, haluavan erilaisia asioita.

The Lady halusi tulla elämääni jäädäkseen, minä vaan en kyennyt kokemaan ihan samoin.

   

The Lady olisi mielellään tullut jäädäkseen.

   

The One

The One saapui elämääni vaivihkaa. Tunsin hänet pitkään ennen kuin osasin aavistaakaan, että saattaisin joskus ihastua tuohon tahdikkaaseen ja hyväkäytöksiseen ystävääni. Saati päätyä avoliittoon hänen kanssaan!  The One osasi aina valita sanansa oikein, hän sai ja saa yhä edelleen oloni niin uskomattoman hyväksi. 

The Onen arvomaailma on täydellisessä synkassa omani kanssa. Jaamme samalaisen kiltin luonteen ja hölmöhkön huumorintajun. Teemme ruokaa yhdessä, istutamme pientä puutarhaa parvekkeelle, harjoittelemme iltaisin valssia olohuoneessa... Viihdymme yhdessä todella hyvin. Hänen kanssaan arki on juhlaa.  

 

The One löytyi lähempää kuin osasin aavistaakaan!

  

The One, Pööpö, on minun puolisoni, elämänkumppanini. Siitä minä olen aivan käsittämättömän onnellinen ja kiitollinen. Minä rakastan häntä.

  

Elena

  

Joukkotuhoase

Kello on vähän vajaa kolme aamuyöllä. Heräsin hetki sitten. Minun nenä oli painautunut syvälle Pööpön kainaloon. Niin, sinne limaisten karvojen sekaan. En meinannut saada henkeä! Hyi olkoon sitä lemua! Voi hyvä Jumala miksi? Miksi?!

  

Oli pakko mennä vähän parvekkeelle hakemaan happea... 

Väsynyt toteamus valtaa tajunnan: Rakkaan avomieheni Pööpön kainalohiestä voisi valmistaa joukkotuhoaseen. Jos kolmannenkin.

 

Nam?!

  

Ei minulla muuta. 

Hyvää yötä ystävät.

  

Elena

Vaihtoehtoiset sormukset kihlajaislahjaksi!

Tuli mieleen vielä tuosta kosimisjutusta. No, ensinnäkin aion jutella Pööpön kanssa tästä avioitumisaiheesta ihan niin pitkän kaavan mukaan ja niin kypsästi kuin vain suinkin mahdollista. Kai me sitten päästään selville toistemme aivoituksista tämän asian suhteen. Henkisesti minä olen jotenkin jo ihan sormusta vailla kihloissa. Toivon, että Pööpö on myös. 
  

Sormuksista mieleeni rantautui eräs tosiasia: Pööpö ei voi pitää sormuksia eikä mitään koruja yllään töissä. Minusta olisi kuitenkin kiva - ja varmasti hänestäkin - että kihlauduttuamme mukana kulkisi joku merkki siitä lupauksesta, jonka olemme toisillemme tehneet.

  

Kiertelin tuossa yksi päivä netin ihmeellisessä maailmassa ja löysin jotain kautta tämmöisen DesignSkins-sivun, jossa voi suunnitella oman suojakuoren esim. puhelimeen. No minähän reippaana likkana menin heti innolla kokeilemaan ja suunnittelin minulle ja Pööpölle kihlajaiskuoret puhelimeen! Älkää pitäkö minua ihan hölmönä, leikkimielellä minä näitä suunnittelen ja viattomasti haavehdin vain, mutta jokin osa minusta on jo aika tosissaan melkein tilaamassa näitä kuoria! :D Puhelin kulkee aina mukana jos sormus ei jostain syystä töiden tai muun takia olekaan sormessa! :)

    
Eiköhän tässäkin tapauksessa kuva onnistu kertomaan paljon enemmän kuin tuhat huonosti muotoiltua sanaa. Eli tuossa ylhäällä oikealla olevan kuvan tyylistä kuorta ajattelin ensisijaisesti. Alhaalla oleva kuori olisi myös kaunis, mutta ehkä vaakasuuntainen kuva voi olla vähän hassu puhelimeen, jota käytetään enemmän pystysuunnassa. Nyt pitää yrittää lyödä jarrut pohjaan ja malttaa odottaa sinne kosintaan asti. Sitten voin räpsiä kuvat sormuksista ja suunnitella meille tuliterät kuoret!

Ehkä jotain tämän tyylistä siinä tapauksessa,
  jos meidän kädet ei olekaan kauhean kuvaukselliset.

 
Täällä voi käydä tuunailemassa omat suojat puhelimeen. Tai miksei vaikka läppäriin. Tai kahvinkeittimeen. Vaihtoehtoja tuntui olevan miltei rajattomasti! Minä jään odottelemaan Pööpöä kotiin, valmistelemaan puhettani hälle... :)

      

Elena 
  

Kyllä minua saisi jo kosaista kiitos

Kiire alttarille? No ei varsinaisesti. Mutta kyllä se vaan niin on, että tässä sitä ollaan jumitettu Pööpön kanssa jo useampi vuosi yhdessä. Ja minä ainakin olen varma että Pööpön kainaloon minä myös jään. Tässä on hyvä olla. Niin kyllä minua vaan sais jo kosaista kiitos. 

 

Voisiko olla niin, ettei Pööpö ole vielä täysin sitoutunut minuun? Aina kun me puhutaan aiheesta, tuntuu että se vähän välttelee koko keskustelua. Sen hän on tehnyt selväksi, että häntä ei saa kosia. Kosiminen on kuulemma miehen homma. Meuh. Ehkä Pööpö vain varmistelee sitä, ettei hänen sitten tarvitse alkaa kieltäytyä jos minä yllätän ja kosin...

  

Mihin ihmeeseen tämä suhde etenee jos ei pysty sitoutumaan toiseen vielä tosi monen vuoden jälkeen? Kyllä hän sanoo rakastavansa ja kyllä hän sanoo haluavansa minun kanssa lapsia ja omakotitalon ja koiran ja kaikki. 

- "Sitten joskus". 

Niinpä, sitten joskus. Mutta minun biologinen kello kilkatta jo! Ja hääkellot kilkattaa pään sisällä niin armottomasti ettei meinaa unta saada!   

  

Tiedän pareja, jotka ovat menneet naimisiin kymmenien vuosien yhdessäolon jälkeen. Ja päätyneet eroon. Ja tiedän pareja, jotka ovat menneet naimisiin muutaman kuukauden yhdessäolon jälkeen. Ja pysyneet yhdessä kuolemaan saakka. Kai se tunne on tärkein avioitumisessa. Se tunne, että kuuluu yhteen. Minua harmittaa kovasti, jos Pööpöllä ei ole sitä tunnetta minun kanssa.

 

Elena

 

Juhannuksena ruoho on vihreämpää aidan toisella puolen

"Juhannus on pettäjien suosikkiaikaa käydä vieraissa. Peräti 67 prosenttia pitää jussia parhaimpana aikana pettää verrattuna muihin juhlapyhiin, kuten uuteenvuoteen, helluntaihin, itsenäisyyspäivään, pääsiäiseen sekä jouluun. Asia selviää pettämissivustona tunnetun Victoria Milanin kyselystä.

   

Sivuston jäsenistä 93 prosenttia viettää juhannuksen puolisonsa kanssa, mutta 62 prosenttia haikailisi mieluummin rakastajansa tai rakastajattarensa petiin. 85 prosentin mielestä kaikkein paras vaihtoehto olisi kimppakiva vakikumppanin sekä rakastajan kanssa.

   

Victoria Milan, voi hyvä tavaton...

Viidesosalla on mielessä karkumatka salarakkaan luo. 79 prosenttia sanoisi livahtamisen tekosyyksi, että töissä on jotakin tärkeää tekeillä. 11 prosenttia pistäisi häipymisen sairaalassa viruvan vanhan mummon syyksi.

  

Pettämissivusto ei julkaisemassaan tiedotteessa paljasta, kuinka monta jäsentä kyselyyn vastasi saati mikä on vastaajien sukupuoli- ja ikäjakauma."

Näin tuumaa Iltalehti.

  

  
Yksi seikka minua tässä jutussa lohduttaa. Nimittäin se, että kyselyn on tehnyt Victoria Milan, pettämissivusto. Niin, ihan totta, siis pettäjille tarkoitettu sivusto! Kun luin tuosta alusta "Peräti 67 prosenttia pitää jussia parhaimpana aikana pettää verrattuna muihin juhlapyhiin", järkytyin. Niskavillat nousi pystyyn. Luulin ja oletin että kyselyyn on siis vastanneet kaikki tavalliset kaduntallaajat, Iltalehden lukijat, ja 67 prosenttia heistä muitta mutkitta mieltää juhannuksen parhaaksi juhlapyhäksi pettää kumppaniaan. Hyi. Mutta luojan kiitos kyseessä oli siis pettämissivuston tekemä kysely. 

  

Voimme siis huokaista helpotuksesta. Ja kauhistella ainoastaan sitä, miksi tuollainen pettämissivusto on edes olemassa... Katso ja ihmettele täällä.

  

  

Elena 

  

Jälkiehkäisypilleri

Söin tänään jälkiehkäisypillerin. Ensimmäistä kertaa ikinä. Pööpö on sitä mieltä, ettei me olla valmiita saamaan vauvaa, joten "pelaillaan varman päälle". Okei. Pelaillaan sitten. Nuori tyttö apteekissa opasti, kuinka pillerit olisivat pelkkää kondomia parempi ehkäisykeino, kortsut kun voivat niin helposti mennä rikki, ihan niin kuin meillä nyt... Kyllä minä sen tiedän, tyttö hyvä. Mutta jatkuva pillerien popsiminen ei tunnu terveeltä. Ja minulla kun on niin käsittämättömän huono muistikin että onnistuisin möhlimään sen pillerisysteemin varmasti heti alkumetreillä!

   

Jälkiehkäisypilleri. Pelottavan näköinen levy. Tuommoinen varoitusväri ja kaikki.

Palatakseni siihen, mistä oikeastaan halusin kirjoittaa… Miten niin me ei oltaisi valmiita saamaan vauvaa? Olisihan siinä sitten rapeat yhdeksän kuukautta aikaa valmistautua ja totutella ajatukseen?

   

Jos leikitään, että meillä olisi kotona ihan riittävästi tilaa ja ihan riittävästi rahaa, jolla ruokkisi vielä kolmannenkin suun. Ja molemmilla olisi ihan järkevät elämäntilanteet jäädä vanhempainlomalle... Niin olisimmeko me valmiita saamaan vauva? 

- "Ei."

Miksi ei? Mikä on se suuri ja salaperäinen tunne, mikä pitäisi tulla että on valmis saamaan jälkikasvua?

- "En minä tiedä, mutta ei me vaan olla valmiita vielä."

Tuntuuko, että lapsi muuttaa koko elämän suunnan, eikä välttämättä niin hyvällä tavalla..? Pahimmassa tapauksessa koko elämä loppuu lapsen syntymään?

- "No eeeeeiii..."

Eli kyllä.

    

Minun elämäni ei loppuisi. Päinvastoin. 

    

    

Elena 

 

Myötä ja vastamäessä

Ei me vielä tuollaista myötä- ja vastamäkijuttua olla alttarilla luvattu, mutta ehkä tässä parin vuoden sisällä. Minä ainakin toivon niin. Tässä blogissa kertoilen, miten minun ja mieheni Pööpön yhteiselo etenee. 

Tervetuloa mukaan seurailemaan, miten tässä käy!

Ehkä jonain päivänä.

Elena