Ystävien merkitys korostuu kummasti parisuhteen kokiessa epämieluisia käännähdyksiä. Minun kohdallani ystävättömyys on korostunut sitäkin kummemmin.
Ystäväni
asuvat lähimmilläänkin satojen kilometrien päässä, samoin kuin
perheeni. Aikoinaan lähdin kotikulmiltani opiskelupaikan perässä kauas
kotoa, aivan toiselle puolelle Suomea. Sinne jäivät kaikki, jatkoivat
elämäänsä saaden toisiltaan tarvitsemansa tuen ja turvan.
Vasta
hiljattain olen alkanut myöntää itselleni, kuinka totaalisen menetyksen
kourissa olen kärvistellyt kaikki nämä vuodet. Yhtään likellekään
vastaavaa ystävyyssuhdetta en ole onnistunut luomaan verrattuna niihin,
jotka jätin sinne kauas. Odottamaan. Odottamaan sitä lomaa tai
pidennettyä viikonloppua, jolloin loputtomalta tuntuva junamatka
huipentuisi jälleennäkemiseen. Jälleennäkemiseen, jota varjostaa joka
kerta tieto siitä, että kohta olisi taas aika päästää irti.
Suku on ollut minulle aina hyvin rakas. Parhaat ystävät löytyvät serkkujen joukosta ja suvun ulkopuoliset ystävätkin ovat ammentuneet lähes poikkeuksetta sukulaisten kautta. Nykyisessä kotikaupungissani minulla ei ole sukua. Tunnen olevani vain käymässä. Joinain päivinä huomaan haaveilevani lähtemisestä. Lähtisin takaisin synnyinseudulleni, palaisin perheeni pariin sinne minne tunnen kuuluvani. Todellisuus tipahtaa tajuntaani siinä kohtaa kun muistan, ettei minulle olisi siellä tarjolla ensimmäistäkään koulutustani vastaavaa työtä. Senhän takia minä lähdin. Lähdin tekemään sitä, mitä todella haluan tehdä. Enkä koskaan arvannut, minkä hinnan siitä joutuisin maksamaan.
Olo on yksinäisempi kuin koskaan. Minulla on ikävä teitä ystävät. Ihan hirvittävä ikävä.
Elena
