Pienen ihmisen pieniä oivalluksia vol. 5

Tämä on tältä erää viimeinen pienen ihmisen pieni oivallus:

*****

Ihminen, luonto ja ihmisluonto

Tästä on vaikea kirjoittaa. Äärimmäisen vaikea. Se ei johdu siitä, ettenkö olisi ajatellut asiaa aikaisemmin, ei todellakaan. Tämä on minulle todella läheinen asia ja sitä on vaikea tiivistää muutamaksi kappaleeksi.

Kokoan ajatukseni ja mielipiteeni ihmiskunnan ja luonnon tämän hetkisestä suhteesta seuraavaan esimerkkiin, jonka kehittelimme ystäväni kanssa jo monta vuotta sitten:

Vuosi 1912. Titanicin neitsytmatka. Oih, ihana Titanic, uppoamaton laiva, itse Jumalakaan ei voi sitä hukuttaa. Uppoamaton totta vie, pelastusharjoituksia ei tarvittu, eikä liioin riittävästi pelastusveneistä. Mutta se pahuksen jäävuori... Titanicin uppoamattomuuteen luotettiin kivenkovaa. Varasuunnitelmia ei ollut. Osa ei suostunut lähtemään laivalta ollenkaan, jotkut jopa heittäytyivät pelastusveneistä takaisin Titanicin turvalliselle, valoisalle kannelle. Liian moni ei päässyt lähtemään, vaikka olisi halunnutkin. 
  

Aivan varmasti jokainen Titanicin matkustaja ja henkilökunnan jäsen uskoi viimeiseen asti maailman suurimman risteilijän uppoamattomuuteen. He olivat korviaan myöten veden peitossa, mutta uskoivat siihen. He olivat korviaan myöten veden peitossa, mutta sulkivat silti silmänsä.

Niin teemme mekin, joka päivä: Olemme korviamme myöten itse aiheuttamiemme ympäristöongelmien peitossa ja suljemme silti silmämme. Kohta on liian myöhäistä tajuta tosiasiat ja toimia. Kohta on liian myöhäistä tehdä oikein. Eikö olisi jo korkea aika ottaa opikseen edes jotain: Tämäkään laiva ei ole uppoamaton. 

*****

Elena 
  

Pienen ihmisen pieniä oivalluksia vol. 4

Lukioikäisenä tyttönä pohdin myös sitä, mitä on hyvä käytös ja varsinkin sitä, kuinka sekin asia on kaukana mustavalkoisuudesta.

*****

Hyvä käytös

Kuinka kauan käytöstapoja tullaan oikeasti arvostamaan? Kuinka kauan kestää, että se viimeinenkin Käytöksen kultainen käsikirja on menettänyt tehonsa? Ei välttämättä kovinkaan kauan, kun jo tämän päivän nuoriso tuntuu oikein välttelevän kohteliaisuutta ja muiden ihmisten kunnioittamista. Nykyään pyritään olemaan omalaatuinen, kiinnostava, kenties jopa hieman silmiinpistävä, mutta joka tapauksessa mahdollisimaan erilainen persoona kuin muut. 

Eikä meille tulisi mielenkään availla joka käänteessä ovia vanhemman sukupolven edustajille, saati sitten teititellä heitä. Eikö todellakaan? Uskon, että itse asiassa aika monella nämä asiat ja jopa niiden toteuttaminen tulevat silloin tällöin mieleen, mutta toteutusvaihe on usein kuitenkin vain jotenkin saavuttamattomissa: "Kun ei kukaan muukaan, niin miksi sitten loppujen lopuksi minäkään? Antaa olla." 

 

Ovatko nykypäivän äidit ja isätkään hyvin käyttäytyvien eliittiä? Pitäisikö lapset sittenkin lähettää suoraan isovanhempiensa oppiin? Niin, siellä he oppisivat vanhanaikaisella säröllä kunnioittamaan iäkkäämpiä osapuolia, syömään haarukalla ja veitsellä sekä leikkimään siivosti keskenään. 

Isovanhempiensa helmoissa lapset todennäköisesti oppisivat myös tietynlaisiksi rasisteiksi. Usein vanhemman kansan on äärimmäisen vaikea hyväksyä kirkuvan vihreitä rastoja, kehoa koristavaa tatuointia tai Marilyn Manson -tyylistä ilmettä. Lisäksi monet ovat yhä tänäkin päivänä hyvin epäilevällä, osa jopa tuomistevalla kannalla esimerkiksi tummaihoisia kohtaan, homoseksuaaleista puhumattakaan.

***** 
  

Elena

Pienen ihmisen pieniä oivalluksia vol. 3

Tämän tehtävänannon muistan kirkkaasti lukioajaltani vuosien takaa: Valitse yksi seitsemästä kuolemansynnistä ja kerro, miten se liittyy sinun elämääsi.
 

*****

Ylpeys
 

Ala-asteen miesopettaja. Hänpä se vasta olikin oikein opettaja-ainesta, omahyväinen itsensä kehuskelija. Hän näki itsensä niin paljon muita - varsinkin oppilaitaan - ylempänä, eikä missään nimessä vaivautunut peittelemään sitä. Hän rakasti itseään enemmän kuin ketään muuta koko maailmassa ja oletti muiden tekevän samoin. Hän suorastaan ylisti ja palvoi itseään ja niitä oppilaita, joiden kaltainen hän itse oli ollut lapsena: riehuja, seinille hyppijä, huonokäytöksinen. Muut lapset olivat kuonaa, joita ei tarvinnut kohdella kunnioittavasti, joita ei tarvinnut kohdella lähestulkoon edes ihmisinä. Sisäänpäin suuntautunut ei saanut olla. Hiljaisuus oli rikos, joka oli kitkettävä joukosta tilanteen tullen vaikka nöyryyttämällä koko luokan, ellei koko koulun edessä ja silti hän vain kuvitteli tekevänsä palveluksia! Hän oli yleisesti vihatuin ja pelätyin opettaja koko kuusisataapäisessä koulukeskuksessa. 

Hänellä oli kaksi varoitusta väkivaltaisesta käytöksestä oppilasta kohtaan, mutta koulun kaikin puolin sokea naisrehtori jaksoi ehdoitta uskoa tämän "pohjimmiltaan kultaiseen sydämeen". Hän ei sen takia tule luultavasti koskaan saamaan viimeistä varoitustaan. Ala-asteen opettaja... Luoja varjelkoon hänen nykyisiä ja tulevia oppilaitaan. 

*****

Elena

Pienen ihmisen pieniä oivalluksia vol. 2

Pieni ajattelevainen lukiolaistyttönen täällä taas hei :)

*****

Ulkonäkökeskeinen kulttuuri vaurioittaa lasta jo varhain
   

"Ooh! En mä voi kuolla vielä! Mä haluun shoppailla enkä oo tapaillu tarpeeksi poikia! Enkä oo ehtiny ostaa vielä tarpeeksi meikkejä! Mun tarttee vielä saada kirjottaa siihen muotilehteenki! Mun elämä ei voi olla vielä ohi! Yhyy", kirkuu alle kouluikäistenkin pikkutyttösten suosiman lastenohjelman järkyttävin meikein ja suorastaan huorahtavin vaattein varustettu päähenkilö sunnuntaiaamun alkajaisiksi parhaaseen pikkutyttösten tv:n katseluaikaan. 
   
Saakelin media. Ei sitä silloin kymmenen vuotta sitten, kun itse aamuisin kokoontui tv:n ääreen, tarjottu lastenviihdykkeeksi puolipukeisia tyttöjä ja keskustelua meikeistä, muodista ja irtosuhteista. Ei todellakaan. Silloin Nalle Puh, Tao Tao ja Tohtori Sykerö kertoilivat elämänviisauksia pursuilevia tarinoita toisten auttamisesta ja läheisten ihmisten merkityksestä. 
  

Lapsi arvioi herkästi itsensä ulkonäkönsä perusteella, tuhahdellaan kilpaa. Mutta onko tuo nyt mikään ihmekään kun viitsii avata silmänsä ja vilkaista ympärilleen! Aikuiset ihmiset tuputtavat toisilleen maalia naamaan, permanenttia päähän ja kaiken maailman epäkäytännöllisiä ei aivan ketän hyödyttäviä rakennekynsiä poikineen. Kaikki on niin pinnallista. 
  
Kuka tässä yhteiskunnassa vielä puolustaa luonnollisuutta? Kuka tässä yhteiskunnassa vielä uskaltaa puolustaa luonnollisuutta? Kuinka monen lapsen, nuoren jos aikuisenkaan keskustelunaiheina on ennemmin maailman hyvinvointi tai vaikkapa uskonnot kuin muoti, meikit ja vaatteet? Oman kokemukseni mukaan ei valitettavasti juuri kenenkään.

***** 
   

Elena

Pienen ihmisen pieniä oivalluksia vol. 1

Löysin arkistojen kätköistä joukon mitä riemastuttavampia ajatelmia vuosien takaa lukioajoiltani. Nämä liittyvät kenties johonkin etiikan kurssiin... Jotenkin nämä onnistuivat saamaan minut hymyilemään, joten ajattelin jakaa näitä pienen ihmisen pieniä oivalluksia teidänkin kanssa! Tässäpä niistä ensimmäinen:

*****

Onko elämä menestystarina?

Elämästään voi aina, korostaen sanaa aina, löytää valittamisen aihetta: Kurja työ, kurja palkka, liian lyhyet lomat, liian pieni asunto, liian lyhyt kesä, kalliit bussimatkat, huonoja tosi-tv sarjoja, kovaa vessapaperia... Tavallista kurjempien ihmisten tavallista kurjempaa kärsimystä!

Onko näin? No ei paljon kyllä naurata, maailmahan suorastaan potkii päähän. Mutta entäpä jos kaikki sattuukin omalla kohdalla olemaan vallan täydellisesti: rahaa on riittämiin, samoin lääniä asunnossa, töissä voi käydä jos jaksaa, ruoat tarjoillaan kulta-astiastolta ja vessapaperikin on vessapapereiden eliittiä. Silloin ajatus helposti siirtyy ympäröivään maailmaan, joka on murheita tulvillaan. Ja kappas, taas tuntuu kurjalta: Miten minä muka ansaitsisin syödä mahani täyteen kultalautaselta, kun joku toinen joutuu juomaan kuravettä?

Voi ihmiskuntaa. Ryhdistäydy! Elämän tarkoitus tuskin on löytää elämästä vain mahdollisimman paljon huonoa ja kurjaa. Märinä sikseen.

Onnea ei kannata jäädä odottamaan. Se täytyy vain oppia näkemään pienimmissäkin asioissa. Asioissa, joista elämämme koostuu. Minä olen tässä, koirankopin kokoisessa asunnossani, risaiset villasukat jalkoihin vedettyinä, katse ulkona harmaudessa, räntäsateessa. Pieni lapsi, kumisaappaat ja kuralätäkkö. 

Minä olen tässä, tänään, juuri nyt. Juuri nyt maailman onnellisimpana ihmisenä. 

*****

Elena

Nyt Sinä pääset ääneen!

Sietämättömiä selkäkipuja, hataria haaveita, ujoja uudenvuodenlupauksia. Pienen pieniä askelia kohti parempaa elämää. Tämmöisillä eväillä olen lähtenyt kohtaamaan tämän vuoden haasteita. Selkä alkaa onneksi olla jo paremmassa kunnossa ja voin taas ilman suurempia kärsimyksiä istua koneen ääressä tekemässä töitä jopa useamman tunnin kerralla. Eläköön!

  

Aika mielipuolinen suunnitelma valtaa alaa mielessäni: ajattelin päästää teidät valloilleen ja yrittää parhaani mukaan selvitä seurauksista. Elikkäs te, armaat stalkkailijani, saatte nyt avata ajatuksianne tähän suuntaan ja kertoa, minkälaista sisältöä haluaisitte tänä vuonna täältä löytää! Mikä on ollut hyvää ja mikä huonoa? Onko ulkoasussa parantamisen varaa (aivan varmasti on, mutta millaista)? Haluatteko tietää minusta jotain? Mitä? (Hui.) Ja kuinka usein te jaksatte/haluaisitte oikeasti näitä löpinöitäni lueskella?

  

Toden totta tiedän, etten ole se kaikista aktiivisin bloggaaja, eikä minusta todennäköisesti sellaista ikinä tule. Se ei varmastikaan miellytä kaikkia. Kirjoittajana olen hirvittävän kriittinen, eikä itsesensuurini usein päästä juttujani leviämään pöytälaatikoiden ulkopuolelle... Ja ei, en osaa kertoa teille, minkälaiset sukat ostin tänään Seppälästä. Tai että töiden jälkeen kävin polkemassa kuntopyörällä kolme kilometriä. Olen tottunut tuottamaan hieman erilaista sisältöä, sellaista jota voisi olla melkein mahdoton suoltaa viikon jokaisena päivänä. 

 

Toivottavasti ajatuksia heräilee ja jaksatte naputella niitä minullekin luettavaksi! :)

 

Elena

     

Jotain mitä odottaa

Talven pimeinä iltoina olen useamman kerran miettinyt, mikä on se tunne, joka on puuttunut elämästäni jo pidemmän aikaa. Se tunne, joka jollain tapaa saattaisi olla osaltaan jopa avain onnellisuuteen. Olen päätynyt siihen, että se on kaikessa yksinkertaisuudessaan tunne siitä, kun on jotain, jota odottaa.

    

   

Aivan pian koittaa jouluaatto. Lapsena joulua - ja ennen kaikkea joulupukkia suurine paketeineen - odotti jännityksen ja kauhun vallassa usein suorastaan oksentamisen partaalla. Huomaan odottavani sitä vieläkin. Kiva lapsekas kutina vatsan pohjalla voimistuu viisareiden liikkeiden tahdissa. Koko suku kokoontuu taas yhteen. Syömään. Laulamaan. Jakamaan lahjoja. Osoittamaan, kuinka tärkeältä tuntuu kuulua juuri tähän perheeseen.

Tuon kaiken ihanuuden lomitse kivulias totuus hieroutuu vasten kasvoja: Hyvin pian joulun jälkeen koittaa jälleen tyhjyys vertaansa vailla. Taas on kokonainen vuosi kohdattavana. Aivan yksin. Tarvitsen jotain, jota kohti tarpoa. Jotain, jota suunnitella ja jonka vuoksi olla innoissaan. Jotain, jota odottaa ja jännittää. Aivan kuten lapsuuden joulut. 

En tiedä vielä, mitä se voisi olla, mutta aion ottaa sen selville vielä ennen kuin vuosi vaihtuu! 

 

Elena

    

Rikkaiden kerhossa

Oletteko ikinä junailleet bisnesluokan neuvottelutilassa? 

Näppärä hytti: seitsemän paikkaa, selät ikkunaan päin, kaikki näkevät esteittä toisensa ja kaikkien edessä on riittoisasti pöytätilaa. Täällä voisi pitää vaikka palaveria. Ajanhallintaa rakastaville paljon liikkuville ryhmätyöskentelijöille suorastaan ihanteellinen paikka olla tehokas. Tänään täällä ei kuitenkaan pidetä palaveria, ei. Tänään bisnesluokan neuvottelutila kyyditsee syyslomalaisia pitkin Suomea aivan kuten muutkin osastot. Tänään hinta ei ole kenellekään esteenä, sillä matkaan on päästävä, syyslomaa vietetään kuitenkin vain kerran vuodessa.

Matkustan paljon junalla, enkä kuitenkaan ole ikinä oppinut varaamaan paikkaani ajoissa. Lomakaudet tulevat minulle joka kerta yllätyksenä ja nipin napin mahdun kyytiin. Liian usein päädyn juurikin tämmöiseen neuvottelutilaan, johon kokoontuvat nämä onnettomat huolellisuuden irvikuvat. 

Nuorehko bisnesmies paksuine lompakoineen, merkkikenkineen ja satoja euroja maksaneine omahyväisine hymyineen vastailee puhelimeen tärkeilevän isoeleisesti. Vieressä ryhdikkäästi istuva hienostorouva pörröisine kauluksineen ja kirkkaanpunaisine pikkusikareiden rypistäminen huulineen selaa naistenlehtiä. Yksi epäilemättä huomattavaa perintöä venaileva viimeisen päälle huoliteltu kauttaaltaan vaaleanbeige teinityttö naputtaa timantein koristeltua älypuhelintaan. Vanhempi partavedellä lätrännyt tyylikäs harmaahapsi yrittää olla hermostumatta, kun maha ottaa ikävästi kiinni edessä olevaan pöytään eikä mukavaa asentoa tahdo löytyä millään. Ja minä, jolla on valtava vadelmahillotahra rikkinäisissä farkuissa ja tolkuttoman naarmuinen läppäri jostain viime vuosituhannen puolelta, en kerta kaikkiaan tunne kuuluvani tähän kerhoon. 

Kukaan ei tiedä, miten hytissä tulisi käyttäytyä. Hiljaisuus tuntuu sietämättömältä, katsetta ei voi nostaa käsistään vilkaisematta vahingossa kanssamatkustajaa. Aika ajoin puhkeaa epämiellyttävän vaivaantunut keskustelu, jota bisnesmies yrittää epätoivon vimmalla herätellä. Mutta kukaan ei osaa ottaa kantaa pörssikursseihin. Hetki sitten hienostorouva nousi epäröiden ja ilmoitti hiljaa rykäisten menevänsä pissalle. Melkein anteeksipyydellen. Vielä neljä tuntia. Hyvää matkaa.

 

Elena

  

Kasvot menneisyydestä

Uskon nähneeni vilaukselta ihmisen, jota en ole tavannut vuosikausiin. Hän tuli eilen minua vastaan kadulla. Nuori nainen,  menestyvän ja hyvinvoivan oloinen. Yli kymmenen vuotta minua nuorempi. Lapsuusajan naapurini, saman kadun kasvatti kolmen talon päästä kodistani. 

  
Eräs hänen kanssa vietetty ilta on painunut mieleeni. Hän oli hyvin pieni, ehkä neljän vanha, kun hän yllättäin ilmestyi kotiovellemme. Kello oli jo paljon, tai ainakin niin paljon että alle kouluikäisten pitäisi olla valmistautumassa unten maille. Vaan tämä pieni naapurin tyttö seisoi meidän ovella. Hän pyysi minua tai siskoani tulemaan hänelle ja veljelleen lapsenvahdiksi. Eikä pelkästään pyytänyt, hän anoi. Hädissään. Muut naapuruston teinit oli käyty jo läpi, eikä kukaan ollut suostunut. Meilläkin oli siskoni kanssa illaksi suunnitelmia, jotka kuitenkin saivat jäädä meidän päätyessä yöksi naapuriin kaitsemaan lapsia. Tytön kirkkaat ja itkuiset silmät eivät antaneet meille vaihtoehtoja.
  

   

Kävi ilmi, että perheen äiti oli lähtenyt juhlimaan pikkujoulua työporukalla. Miehensä hän oli jättänyt lasten kanssa kotiin. Tai niin hän luuli. Äidin lähdettyä isänkin menojalka oli alkanut vipattaa. Tämän pienen tytön piti itse huolehtia siitä, että pärjäisi yön yli yksin kotona. Enkä epäile hetkeäkään, etteikö isä olisi jättänytkin lapsia yksin kotiin, jos tyttö ei olisi onnistunut löytämään yöksi itselleen lastenhoitajaa.
  
Sinä päivänä minulle valkeni, etteivät kaikki äidit ja isit ole yhtä hyviä äitejä ja isiä kuin omani. Eivät edes ne näennäisesti niin kiltit ja mukavat naapurin äidit ja isit. 
  
Elena 
  

Täydellinen nainen

Teinpä yllättävän havainnon tässä eräänä päivänä.

Huomasin, että olen vähitellen oppinut unohtamaan naisen, joka olen. Olen keskittynyt löytämään itsestäni naisen, joka voisin olla. Naisen, joka herää aamuisin keittämään kahvia miehelleen. Ah, niin pirteänä. Elämäniloisena. Siivoamaan ja pyykkäämään ja tiskaamaan. Naisen, joka haavehtii lapsista ja omakotitaloista ja lähiöelämästä. Tai toden teolla ainakin yrittää haavehtia. Kotiäitiydestä ja ripulivaipoista. Naisen, joka itkee vain salassa. Ja osaa hymyillä silloinkin, kun ei löydä siihen ensimmäistäkään syytä.

Naisen, joka asettaa surutta kaikki muut itsensä edelle. Hetkeäkään sitä epäröimättä. Heittää suosiolla haaveensa menemään. Ei jää murehtimaan niiden perään. 

Ehkä jonain päivänä minustakin tulee täydellinen nainen. Juuri tuollainen. Jonka ryhti ei lannistu vaikka koko maailma murenisi ympärillä. Täydellinen? Tai ehkäpä vain yksi niistä kuuluisista despered housewiveista. 

   

  

Elena