Kaveriluku lähentelee uhkaavasti kolmeasataa. Se ravistelee minut hereille. Näistä ihmisistä tunnen vain kourallisen. Siis oikeasti tunnen. Ja näistä ihmisistä haluan tuntea vain muutamia kymmeniä. Suuri osa "kavereistani" on menneisyyteen kuuluvia hahmoja, joita jostain syystä roikotan mukanani. Osa suoranaisia epämiellyttäviä haamuja, jotka toden totta haluaisin jättääkin menneisyyteen. Ja kuitenkin! Jaan hirvittävän määrän elämääni liittyviä asioita kaikkien noiden ihmisten kanssa. Haluan takaisin ne tunnit. Ne lukuisat, jotka olen menettänyt etsien facebookista elämää. Koskaan löytämättä sitä. Suunnatonta hämmennystä ja turhaumaa tuottaa käsittämätön havainto siitä, kun huomaa jatkuvasti pyörittävänsä mielessä erinäisiä koomisvivahteisia arkipäivän tilanteita puntaroiden, olisiko niissä ainesta johonkin mukavan naljahtelevaan, sarkastiseen, naurunhymähdyksiä aiheuttavaan tilapäivitykseen. Persoonattomien ja melkein pakon sanelemana rustailtujen syntymäpäiväonnittelujen sekä virtuaalisten peukunnostelujen aika on ohi. Haluan lähettää kirjeitä. Ja postikortteja. Ihan oikeita postikortteja. Sellaisia, joissa on postimerkit! Haluan soittaa ihmisille, tavata heitä. Kysyä kuulumisia ilman että olen jo valmiiksi täysin kärryillä siitä, mitä heidän elämässään tapahtuu.
Facebook kertoo minulle, että tietoni on tallennettu sen syövereihin. Ikuisiksi ajoiksi? Yritän poistaa ainakin osan. Poistan kaikki kuvani, kaikki merkinnät, yhteystiedot. Facebook kertoo ikävöivänsä minua. Ja se kertoo, että voisin tulla koska vain takaisin. Pelkästään kirjautumalla normaalisti sisään. Ja kaikki olisi taas ennallaan. Voi ei, sitä minä en tee.
Facebookin valtakausi on nyt kohdallani ohi. Jatkan elämääni urhein mielin, en katso taakseni, en jää kaipaamaan. Hyvästi, sininen ystävä.
Elena
