Joku on ehkä noteerannut, etten ole aikoihin maininnut sanallakaan Pööpöstä. Noh, nyt mainitsen: Meillä ei mene Pööpön kanssa mitenkään hirvittävän loistokkaasti. Ei nyt, ei moneen viikkoon.
Pööpöllä on juuri nyt työrintamalla monta rautaa tulessa. Liian monta. Taloudellinen tilanne olisi erittäin tyydyttävä vähemmälläkin raatamisella. Ja toden totta, Pööpö voisi sormea napsauttamalla vähentää työtaakkaansa tuosta noin vain. Jos hän haluaisi. Sen sijaan hän haluaa rehkiä kellon ympäri. Ja silkkaa uupumustaan viettää harvat vapaapäivänsä nukkumalla ja oksentamalla. Rauhattomat painajaiset ja unissa sekoilu kuuluvat jokaiseen yöhön. Huomautukseni vahvoista työuupumukseen viittaavista merkeistä Pööpö on opetellut kuittaamaan olankohautuksella.
Ne harvat hetket, jotka olemme viime aikoina viettäneet yhdessä, ovat vierähtäneet riidellessä. Ja riitaakin on aina lykätty Pööpön väsymyksen takia. En muista sitoutuneeni tällaiseen suhteeseen, en lähellekään. En ole pitkään aikaan uskaltanut ajatellakaan kihloihin menemistä, saati perheen perustamista. En ole pitkään aikaan nähnyt tässä mitään tulevaisuutta.
Sanoin Pööpölle, että hän voisi halutessaan yrittää etsiä naisen, jota ei tarvisi huomioida ihan joka päivä. Tai ollenkaan. Joka ei marmattaisi jatkuvasti loputtomasta työnteosta. Jonka kanssa voisi rauhassa päätyä elämään kuin kämppiksinä, moikata harvakseltaan, vaihtaa sanan tai kaksi. Minä en ole sellainen. Minä en suostu sellaiseen. Kaipaan huomiota. Olenko itsekäs, jos haluaisin tavata avopuolisoani muulloinkin kuin väsyneenä varhain aamulla ja vielä väsyneempänä ja kiukkuisena myöhään illalla?
Turhauttaa. Minä en todellakaan tiedä miten tässä käy. Ehkä onnistun jotenkin sopeutumaan tähän yksinoloon. Odottamiseen. Ehkä Pööpö hoksaa, ettei raha olekaan avain onneen, eikä sitä tarvi tuutata ihan kaikista ovista ja ikkunoista. Tai ehkä hän on jo kallistunut luulemaan, että raha onkin kivempi juttu kuin rakkaus. En tosiaan tiedä.
Pelottaa.
Elena
