Elämä jatkuu

Tänään on hyvä päivä. Onhan joulukuu! Ja teepannu porisee. Ja lunta tupruttaa taivaan täydeltä. Tänään ei itketä ollenkaan, vaan käperrytään viltin sisässä sohvan nurkkaan keskittymään siihen lapsenomaiseen jännitykseen, mikä ilmestyy vatsan pohjalle joka vuosi joulun kolkutellessa ovella. 
     
Huomenna Pööpö vie loput itsestään pois luotani. Huomenna minä lakkaan olemasta avovaimo. Alan totutella jälleen kerran ripauksen verran yksinäisempään elämään. Huomenna itken ehkä kyyneleen tai kaksi. En sen enempää. Elämän on jatkuttava. Ja se jatkuu.
      

    

Kiitos tuesta kaverit. Tiedättekös, nyt minulla on kaikki ihan hyvin. Aika outoa, mutta kyllä. Minulla on kaikki hyvin.

  

Elena

  

Kyyneleitä junamatkalla

Seitsemännen vaunun perällä istuva nuori nainen tuntuu kovin heiveröiseltä. Jotain on sattunut. Hän mainitsee hiljaisella värisevällä äänellä puhelimeen, ettei kehtaisi itkeä junassa. Silti kyyneleet virtaavat vuolaasti pitkin poskia ja silmät punottavat raskaasti. Nyyhkytys kantautuu monen penkkirivin päähän. Nainen ei itse sitä huomaa, sillä hänen korvaansa puhuu taukoamatta joku. Joku, jolle nainen nyökyttää hiljaa. Joku, joka varmasti yrittää parhaansa mukaan lohduttaa tuota surkeannäköistä olentoa. Ehkä kannustaa.

Käy ilmi, että naisella on ollut raskas viikko takana. Työrintamalla iso projekti on juuri saatettu päätökseen ja se on verottanut voimia. Hiukan liikaa.

Käy myös ilmi, että nainen on tullut jätetyksi. Ihan vasta muutama tunti sitten. Hän matkustaa perheensä luokse hakemaan muuta ajateltavaa. Saamaan tukea. Paha olo ei ota loppuakseen. 

Tuo seitsemännen vaunun perällä istuva nuori nainen olen minä. Palasina. Yksin. Joinakin päivinä elämä tuntuu niin paljon raskaammalta kuin toisina.

Elena

Rakkaat ystävät

Ystävien merkitys korostuu kummasti parisuhteen kokiessa epämieluisia käännähdyksiä. Minun kohdallani ystävättömyys on korostunut sitäkin kummemmin.
 

Ystäväni asuvat lähimmilläänkin satojen kilometrien päässä, samoin kuin perheeni. Aikoinaan lähdin kotikulmiltani opiskelupaikan perässä kauas kotoa, aivan toiselle puolelle Suomea. Sinne jäivät kaikki, jatkoivat elämäänsä saaden toisiltaan tarvitsemansa tuen ja turvan. 

Vasta hiljattain olen alkanut myöntää itselleni, kuinka totaalisen menetyksen kourissa olen kärvistellyt kaikki nämä vuodet. Yhtään likellekään vastaavaa ystävyyssuhdetta en ole onnistunut luomaan verrattuna niihin, jotka jätin sinne kauas. Odottamaan. Odottamaan sitä lomaa tai pidennettyä viikonloppua, jolloin loputtomalta tuntuva junamatka huipentuisi jälleennäkemiseen. Jälleennäkemiseen, jota varjostaa joka kerta tieto siitä, että kohta olisi taas aika päästää irti. 

 

Suku on ollut minulle aina hyvin rakas. Parhaat ystävät löytyvät serkkujen joukosta ja suvun ulkopuoliset ystävätkin ovat ammentuneet lähes poikkeuksetta sukulaisten kautta. Nykyisessä kotikaupungissani minulla ei ole sukua. Tunnen olevani vain käymässä. Joinain päivinä huomaan haaveilevani lähtemisestä. Lähtisin takaisin synnyinseudulleni, palaisin perheeni pariin sinne minne tunnen kuuluvani. Todellisuus tipahtaa tajuntaani siinä kohtaa kun muistan, ettei minulle olisi siellä tarjolla ensimmäistäkään koulutustani vastaavaa työtä. Senhän takia minä lähdin. Lähdin tekemään sitä, mitä todella haluan tehdä. Enkä koskaan arvannut, minkä hinnan siitä joutuisin maksamaan. 

  

Olo on yksinäisempi kuin koskaan. Minulla on ikävä teitä ystävät. Ihan hirvittävä ikävä. 

 

Elena

 

Itsestäänselvyyksiä

"Kanadalainen Jessica Stilwell halusi antaa kolmelle tyttärelleen opetuksen. 12-vuotiaat kaksoset ja 10-vuotias kuopus olivat aiheuttaneet kodissa jatkuvaa sotkua, Mirror-lehti kertoo. Äidin raivo nousi, kun hän käsitti kiireisen päivän jälkeen, ettei mikään talon sotkuista ollut hänen itsensä aiheuttamaa. Hän aloitti lakon ilman varoitusta. Lokakuun 1. päivän jälkeen kodissa ei enää tiskattu, pyykätty eikä siivottu."

  

Lue koko juttu Iltalehdestä.

 

   

Loistavaa. Uupuneen äidin suunnitelma toimi kuin toimikin: Tytöt tajusivat lakon pointin, ottivat opikseen, treenailivat siivoamaan jälkensä.  Ja mikä tärkeintä, lakkasivat pitämästä äitiään itsestäänselvyytenä.

  

Tämä juttu pisti minut pohtimaan oikein tosissaan. Kuinka helppoa onkaan pitää toista ihmistä tai toisen ihmisen tekemisiä itsestäänselvyytenä. Aivan liian helppoa. 

  

Olenko minä hairahtanut moiseen itsestäänselvyytenä pitämiseen? Toden totta olen. Ihan liian kevyesti olen ajautunut uskomaan, että Pööpö herää kaikkina aamuina viereltäni ja auttaa päivän alkuun. Ja että hän keittää minulle kupin kuumaa, jos maailma potkii päähän ja mieli on maassa. Jotenkin olen päätynyt uskomaan, että vaikka mitä tapahtuisi ja vaikka kuinka kiukuttelisin, Pööpö pysyy rinnallani ja jaksaa rakastaa minua. Kaikki murheet meidän välillä on selvitettävissä.

  

Ihan liian nopeasti kaikesta tuosta on tullut sitä tavallista arkea, jota on vaikea nostaa jalustalle. Vaikea muistaa arvostaa. Mutta kivuliaalla tavalla olen saanut kokea, ettei mikään tuollainen ollutkaan itsestäänselvää. Se olikin kaikki ihan hirveän haurasta.

 

Pööpö ei ole ollut kotona yli kahteen viikkoon. Hän on mietiskelemässä. 

 

Enää en pidä häntä itsestäänselvyytenä.

 
Elena

  

Täydellinen nainen

Teinpä yllättävän havainnon tässä eräänä päivänä.

Huomasin, että olen vähitellen oppinut unohtamaan naisen, joka olen. Olen keskittynyt löytämään itsestäni naisen, joka voisin olla. Naisen, joka herää aamuisin keittämään kahvia miehelleen. Ah, niin pirteänä. Elämäniloisena. Siivoamaan ja pyykkäämään ja tiskaamaan. Naisen, joka haavehtii lapsista ja omakotitaloista ja lähiöelämästä. Tai toden teolla ainakin yrittää haavehtia. Kotiäitiydestä ja ripulivaipoista. Naisen, joka itkee vain salassa. Ja osaa hymyillä silloinkin, kun ei löydä siihen ensimmäistäkään syytä.

Naisen, joka asettaa surutta kaikki muut itsensä edelle. Hetkeäkään sitä epäröimättä. Heittää suosiolla haaveensa menemään. Ei jää murehtimaan niiden perään. 

Ehkä jonain päivänä minustakin tulee täydellinen nainen. Juuri tuollainen. Jonka ryhti ei lannistu vaikka koko maailma murenisi ympärillä. Täydellinen? Tai ehkäpä vain yksi niistä kuuluisista despered housewiveista. 

   

  

Elena

  

Sotajalalla

Joku on ehkä noteerannut, etten ole aikoihin maininnut sanallakaan Pööpöstä. Noh, nyt mainitsen: Meillä ei mene Pööpön kanssa mitenkään hirvittävän loistokkaasti. Ei nyt, ei moneen viikkoon. 

Pööpöllä on juuri nyt työrintamalla monta rautaa tulessa. Liian monta. Taloudellinen tilanne olisi erittäin tyydyttävä vähemmälläkin raatamisella. Ja toden totta, Pööpö voisi sormea napsauttamalla vähentää työtaakkaansa tuosta noin vain. Jos hän haluaisi. Sen sijaan hän haluaa rehkiä kellon ympäri. Ja silkkaa uupumustaan viettää harvat vapaapäivänsä nukkumalla ja oksentamalla. Rauhattomat painajaiset ja unissa sekoilu kuuluvat jokaiseen yöhön. Huomautukseni vahvoista työuupumukseen viittaavista merkeistä Pööpö on opetellut kuittaamaan olankohautuksella.

  

Ne harvat hetket, jotka olemme viime aikoina viettäneet yhdessä, ovat vierähtäneet riidellessä. Ja riitaakin on aina lykätty Pööpön väsymyksen takia. En muista sitoutuneeni tällaiseen suhteeseen, en lähellekään. En ole pitkään aikaan uskaltanut ajatellakaan kihloihin menemistä, saati perheen perustamista. En ole pitkään aikaan nähnyt tässä mitään tulevaisuutta.

Sanoin Pööpölle, että hän voisi halutessaan yrittää etsiä naisen, jota ei tarvisi huomioida ihan joka päivä. Tai ollenkaan. Joka ei marmattaisi jatkuvasti loputtomasta työnteosta. Jonka kanssa voisi rauhassa päätyä elämään kuin kämppiksinä, moikata harvakseltaan, vaihtaa sanan tai kaksi. Minä en ole sellainen. Minä en suostu sellaiseen. Kaipaan huomiota. Olenko itsekäs, jos haluaisin tavata avopuolisoani muulloinkin kuin väsyneenä varhain aamulla ja vielä väsyneempänä ja kiukkuisena myöhään illalla?

Turhauttaa. Minä en todellakaan tiedä miten tässä käy. Ehkä onnistun jotenkin sopeutumaan tähän yksinoloon. Odottamiseen. Ehkä Pööpö hoksaa, ettei raha olekaan avain onneen, eikä sitä tarvi tuutata ihan kaikista ovista ja ikkunoista. Tai ehkä hän on jo kallistunut luulemaan, että raha onkin kivempi juttu kuin rakkaus. En tosiaan tiedä.

 

Pelottaa.

  

Elena 

 

Saa onnitella!

Eläköön valvotut yöt ja silmäpussein somistetut päivät! Eläköön kuolemanmaku suussa puurtaminen! Eläköön näkkileipä! Eläköön! Voi hyvät ihmiset, minä sain töitä. Voitteko uskoa. Siis minä! Ihan oikeasti. Sellaista, josta maksetaan rahaa. Sellaista, jonka varjolla voi oikeasti kuvitella olevansa tärkeä ja jollain ilveellä hyödyllinen osa tätä poloista kansakuntaa. Sellaista, joka on vieläpä hyvin likelle oman alan työtä. Tämä on suoranainen ihme!

 

Vielä viime viikolla asioimme ruokakaupassa Pööpön kanssa syvät huolirypyt otsaan piirtyneenä kuontaloa armotta rumentaen. Toiselta löytyi taskusta muutamia euroja, minulta yleensä alle 30 senttiä. Mutta nyt. Muutama murhe vähemmän aivan varmasti! Pööpökin innostui niin, että meni heti nettiin katselemaan autoja. Käytettyjä. Ja rikkinäisiä. Mahdollisimman halpoja siis, sillä ei me sentään ihan jättipottia tässä elämän lotossa voitettu. Minä sen sijaan lähden kohta taas morjestamaan ruokakaupan tyttöjä. Tällä kertaa ostan sisäfileetä. Ja kermaa. Litroittain kermaa.

 

   

Kiitos ja näkemisiin!

 

Elena

  

Jälkiehkäisypilleri vol. 3

Juu ei. Toiveajattelua. Niin loputtoman turhaa toiveajattelua. Sellaista, jonka takia tuli taas tirautettua kyynel jos toinenkin. Samperi vie, turhaa.

   

Sillä sieltä ne menkat taas lopulta tulla turahtivat omaan huolettomaan tapaansa tuoden mukanaan raastavan tuskan. Ja tällä kertaa sen perinteisen kuolettavan vastakrampin lisäksi myös tuskan siitä tiedosta, ettei sisälläni kellunutkaan ihmisolennon alku. Pitikin syödä se pirun pilleri silloin... Onko minun pakko olla näin hutilo! 

  

Kyllä minä järkevänä ihmisenä tietysti ymmärrän, etteivät todennäköisyydet olleet hetkeäkään puolellani tässä tapauksessa. Ei, vaikka sitä yritin mielessäni miten vääntää. Mutta silti. Tuntuu pahalta. Tuntuu, kuin jotain olisi viety pois, joku mahdollisuus uuteen huikeaan elämään. Uudenlaiseen onnentunteeseen. Ainahan voi yrittää uudestaan. Mutta juttu on siinä, kun sitä ei yritetty. Vahinkovauveliin me päädyttiin olemaan valmiit, jopa Pööpö onnistui sulautumaan ajatukseen. Ja lopulta suorastaan innoissaan sitä jo odotettiinkin! Suunniteltu lapsonen sen sijaan onkin ihan oma lukunsa... Sellainen odotuttaa itseään varmasti vielä useamman vuoden.

  

Tuntuupa jännältä itkeä jonkun sellaisen perään, jota ei koskaan ollut olemassakaan.

    

Fiilis on varmasti melkein yhtä kurja kuin hällä.

    

Ei tämä elämä tähän lopu. Eihän toki. Ehkä hiljentää vauhtiaan. Ihan pieneksi hetkeksi vain.

   

Elena
  

Jälkiehkäisypilleri vol. 2

Elämäni ensimmäisestä - toivottavasti myös viimeisestä - jälkiehkäisypilleristä on jo yli kuukausi. Monsuunit myöhässä. Reippaasti. Voihan se tietysti olla ihan täysin normaalia. Varsinkin tuon ämäkän jälkiehkäisynappulan jälkeen, joka voi kuulemma pistää pakin sekaisin moneksi kuukaudeksi. Jännitys hiippailee vatsan pohjalla. Vai onkohan se sittenkään pelkkää jännitystä mikä siellä hiipparoi...
 
Keskustelua. Analyyttista. Tulevaisuudesta. Mahdollisesta nykyisyydestä. Pööpö on kauhuissaan pelkästä ajatuksesta, että sisälläni porskuttaisi pikkuinen. Se sellainen söpö ja niin harmittoman olonen, mutta joka kuitenkin tulisi ennen pitkää pistämään koko elämänrytmimme remonttiin. Onkohan Pööpön tavara sittenkin luultua tujumpaa. Tuliko ehkäisynappi otettua kuitenkin aivan liian myöhään... Paperipussiin hengittelyä. Otsaan kihoavia hikikarpaloita.

Kolme päivää myöhemmin Pööpön paniikki on hälventynyt. Tilalle on tullut vieno hymy suupieleen ja katonrajaan kohdistettu haavehtiva katse. Voisiko tätä kuvailla jopa varovaiseksi innostukseksi? Viime yönä ennen nukkumaanmenoa Pööpö nosti hieman paitaani mahan päältä. Silitti, suukotti ja kuiskasi masulle: "Tule vain jos olet tullaksesi, rakkaudella isi."

Elena
  

Läskillä on oikeus valita mihin se tulee

Minun maha.

-  ”Se on tommoinen pieni säkki”

Säkki?
- ”Niin, mutta siis niinku hyvällä tavalla!”

Ai. Kiva.

   

Pööpön mielestä minun maha on säkki. Hyvällä tavalla. 

   

Te, hyvät lukijat ja vierailijat, ette tunne minua vielä kauhean hyvin, joten minäpä taustoitan tilannetta: Minä olen pieni ihminen. 161 cm, 55 kg. Peruskuntoni on hyvä, en tosin ole liikkunut mitenkään säännöllisesti viimeiseen kolmeen vuoteen, mutta en myöskään syö mitenkään erityisen epäterveellisesti. Okei, viime aikoina on tullut herkuteltua ja kerrytettyä jotain turvotusta mahan pohjalle… Mutta silti! ”Se on tommonen pieni säkki”, siis mitähhh?! 

 

Onhan se vähän... Pömpähtänyt. Tuo maha. Ja peppula on aika lannistunut. Ja allit lirvahtaneet... Voi hyvä tavaton, nytkö se rupsahtaminen alkaa?!  

 

En ole ikinä harrastanut mitään pumppijumppia. Salilla käyntikin loppui siihen kun tunsin itseni niin typeräksi siellä heiluttaessa itseäni isoissa laitteissa. Mutta olisikohan aika harkita uudestaan. Ihan vakavissaan. Edes tämän säkin vuoksi. 
   
Sami Hedberg haluaa sanoa oman mielipiteensä asiaan:

   

    
Niin. Tuohon on vaikea lisätä yhtään mitään.   
  
Elena
     

Elämäni exät ja The One

The Ensirakkaus 

  

The Ensirakkaus valloitti nuoren sydämeni jo lukioajan alussa. Kaikki oli vaikeaa, suoranaista taistelua. Kukaan ei tahtonut hyväksyä meitä, mutta tulevaisuuden odotukset olivat suuria. Liian suuria. Liian epärealistisia. 

  

The Ensirakkauden kanssa meidän oli tarkoitus pidellä toisistamme kiinni vielä vanhuuden päivillä. Hän tiesi minusta kaiken, minä tiesin kaiken hänestä. The Ensirakkauden kanssa opin itsestäni uusia puolia, joita en uskonut minussa olevan olemassakaan. Pelottavia puolia. Kaikki muuttui kieroutuneeksi, ympäröivä paine oli aivan liikaa. Monen vuoden piina haperrutti kummankin itsetuntoa.

   

The Ensirakkaus jätti jälkeensä itkuisen tytön, rikkoutuneen sydämen. Monta kasvattavaa kokemusta.

   

The Ensirakkaus rikkoi pienen naisen suuret unelmat.

   

The Rappioritari

  

The Rappioritarin kohdalla en koskaan kuvitellut meidän viettävän yhteistä elämää ruttuisiksi tutiseviksi vanhuksiksi saakka. Ehei, en kertaakaan. Suhteella ei ollut tulevaisuutta, eikä oikeastaan koskaan edes kunnon nykyisyyttä. Heikkona kautena on kai vaan kivempi olla edes jonkun kanssa, edes Rappioritarin, kuin aivan yksin... 

  

The Rappioritari eli kädestä suuhun. Useimmiten minun kädestä. Hän ei liioin huolehtinut toimeentulosta, koulutuksesta, elämän perusedellytyksistä. The Rappioritari halusi pitää hauskaa.  Hän oli taiteilija, jonka sielunmaisemaan saatoin samaistua hetken verran. Pidemmän päälle tuo maisema ahdisti. Ahdisti ihan suunnattomasti.

  

The Rappioritarin harhailevat silmät verestivät. Hän haisi viinalle ja maistui tuhkakupille. Aika rappiolla minunkin elämän on täytynyt olla päästettyäni hänet nurkkiini pyörimään.

      

Retki The Rappioritarin kanssa loppui lyhyeen.

 

The Lady 

The Lady ihastutti avoimuudellaan ja kyvyllään heittäytyä. Häneltä sain monet suklaarasiat ja ruusukimput. "Ihan muuten vaan." The Lady piteli minua kuin kukkaa kämmenellään, sai oloni tuntumaan kedon kauneimmalta kakkaralta. 

The Lady oli kymmenisen vuotta minua vanhempi ja rutkasti itsevarmempi. Hän esitteli minua mielellään ystävilleen, ei peitellyt hellyydenosoituksia julkisilla paikoilla. Alku tuntui hyvältä The Ladyn kanssa, mutta hyvin pian huomasin meidän olevan turhan erilaisissa elämäntilanteissa, haluavan erilaisia asioita.

The Lady halusi tulla elämääni jäädäkseen, minä vaan en kyennyt kokemaan ihan samoin.

   

The Lady olisi mielellään tullut jäädäkseen.

   

The One

The One saapui elämääni vaivihkaa. Tunsin hänet pitkään ennen kuin osasin aavistaakaan, että saattaisin joskus ihastua tuohon tahdikkaaseen ja hyväkäytöksiseen ystävääni. Saati päätyä avoliittoon hänen kanssaan!  The One osasi aina valita sanansa oikein, hän sai ja saa yhä edelleen oloni niin uskomattoman hyväksi. 

The Onen arvomaailma on täydellisessä synkassa omani kanssa. Jaamme samalaisen kiltin luonteen ja hölmöhkön huumorintajun. Teemme ruokaa yhdessä, istutamme pientä puutarhaa parvekkeelle, harjoittelemme iltaisin valssia olohuoneessa... Viihdymme yhdessä todella hyvin. Hänen kanssaan arki on juhlaa.  

 

The One löytyi lähempää kuin osasin aavistaakaan!

  

The One, Pööpö, on minun puolisoni, elämänkumppanini. Siitä minä olen aivan käsittämättömän onnellinen ja kiitollinen. Minä rakastan häntä.

  

Elena

  

Huippumälli haussa

Rakas mieheni Pööpö ei välttämättä voi saada biologisia lapsia syystä, jota en tässä ala kovin tarkkaan avaamaan. Kyseessä kuitenkin taannoinen onnettomuus, jonka seurausta tämä mahdollinen - tai melkein todennäköinen - lapsettomuus on.

   

Pari tämmöistä meillekin kiitos :)

Lasten hankkiminen ei meillä ole varsinaisesti ihan ajankohtaista, vaikka enemmän juttujani lukeneet saattavat muistaa, etten minä todellakaan pistäisi pahakseni jos jokunen pikkuprinsessa tai –prinssi tulisikin jo elämäämme ilahduttamaan. Pööpö on se, joka heittelee tässä asiassa kapuloita rattaisiin, hän ei ole ihan vielä valmis vaihtamaan kakkavaippoja ja heräilemään pitkin öitä ja suunnittelemaan menemisiään ja tulemisiaan pikkupalleron mukaan. Mutta sen verran hyvin minä Pööpön tunnen, että tiedän hänen haluavan lapsia aivan varmasti ennemmin tai myöhemmin! :)  
  
Tutkiskelin vähän asioita ja copypastetin tähän Väestöliiton sivulta muutamia vaihtoehtoja, joita meidänkin pitää todennäköisesti harkita jossain vaiheessa tulevaisuutta:  
  
Koeputkihedelmöityshoidot
  

Koeputkihedelmöityshoito eli IVF (in vitro fertilization) on vakiinnuttanut paikkansa tehokkaimpana lapsettomuuden hoitokeinona viimeisten 30 vuoden aikana. Sitä voidaan käyttää lähes kaikissa lapsettomuusongelmissa, niin naisesta kuin miehestäkin johtuvissa hedelmällisyyshäiriöissä. Koeputkihedelmöitystä käytetään niissä tapauksissa, joissa hedelmöitymisen ja raskauden alkamisen todennäköisyys muilla keinoin on hyvin pieni. 
  
Inseminaatio eli keinohedelmöitys 
  
Inseminaatiota käytetään erityisesti silloin, kun kyse on lievästä siittiötuotannon häiriöstä tai lapsettomuuteen ei ole löytynyt mitään selvää syytä (selittämätön lapsettomuus). Raskauden alkamisen todennäköisyys on inseminaatiohoidoissa noin 10–15 prosenttia yritystä kohden. Suurin osa raskauksista alkaa ensimmäisen 3–4 hoitokerran aikana.

    

     

Luovutettujen munasolujen ja siittiöiden käyttö

  

Tilanteissa, joissa omien sukusolujen (munasolut tai siittiöt) tuotanto on hiipumassa tai loppunut, voidaan harkita luovutettujen sukusolujen käyttöä. Luovutettujen sukusolujen käyttöä voidaan myös suunnitella, jos raskaus omilla sukusoluilla ei ole onnistunut useista yrityksistä huolimatta.

  

Kaikki sukusolujen luovuttajat on valittu huolella ja he ovat käyneet läpi terveystarkastuksen. Luovuttajien on lain mukaan rekisteröidyttävä, koska hoidosta syntyneellä lapsella on oikeus saada tietoonsa luovuttajan henkilöllisyys (Laki hedelmöityshoidoista).

  

Suurin osa munasoluluovutushoidoista tehdään vastaanottajille tuntemattomien, rekisteröityjen munasoluluovuttajien soluilla, mutta myös vastaanottajalle tuttu henkilö voi luovuttaa munasoluja. Munasoluluovutushoidossa luovuttaja käy läpi munarakkuloiden kypsytyshoidon ja munasolujen keräyksen. Munasolujen vastaanottajalle annetaan kohdun limakalvoa valmistavaa lääkitystä ennen alkionsiirtoa.

    

Lähde:  

Väestöliiton Lapsettomuusklinikka

    

Kaksi ensimmäistä vaihtoehtoa kuulostavat tietysti parhaimmalta. Täytynee pitää peukkuja, että ne toimivat sitten meidänkin tapauksessa jos perinteinen lapsenteko ei ala tuottaa tulosta! :) JOS Pööpön tavara on kuitenkin täysin tehotonta, pitää kai ottaa käyttöön tuo viimeinen vaihtoehto ja alkaa etsiskelemään sitä huippumälliä joka minun munasolusen kykenisi hedelmöittämään! Mutta tosiaan, kaikki tämä on ajankohtaista ehkä vasta useamman vuoden päästä...

  

Asia tuntuu paljon vähemmän pelottavalta nyt kun tajusin, ettei me mitenkään automaattisesti olla jäämässä lapsettomiksi. Vaihtoehtoja on paljon, ei siis syytä paniikkiin! :)

    

Elena 

  

Varo lapsia

Fingerpori

  
  
Haluaisin kirjoittaa teille haaveestani saada jonain päivänä läjäpäin ihania vauvoja Pööpön kanssa. Tai ei ihan läjäpäin mutta... Ehkä kolme. Että mahtuvat sitten sopivasti takapenkille, kuten Pööpö asian mutkattomasti ilmaisi. Ehkä kaksi tyttöä ja yksi poika. Tai samapa tuo! Ihania lapsia kuitenkin. 
Ja haluaisin kirjoittaa teille siitä, kuinka minua pelottaa, ettei lapsihaaveeni ole ollenkaan toteutettavissa. Tai jos onkin, niin sen toteuttaminen ei todennäköisesti ole millään tavalla helppoa. 

 

Kerron tarkemmin piakkoin. Pitänee ensin käydä vähän läpi omia tuntemuksia tämän asian kanssa. Taas. Ehkä jo tuhanteen kertaan :)

  

Elena

 

PS. Kärsiikö kukaan muu tolkuttoman huonosta unirytmistä? Meinaan kukkua aamutunneille ihan joka yö... :D 

 

Joukkotuhoase

Kello on vähän vajaa kolme aamuyöllä. Heräsin hetki sitten. Minun nenä oli painautunut syvälle Pööpön kainaloon. Niin, sinne limaisten karvojen sekaan. En meinannut saada henkeä! Hyi olkoon sitä lemua! Voi hyvä Jumala miksi? Miksi?!

  

Oli pakko mennä vähän parvekkeelle hakemaan happea... 

Väsynyt toteamus valtaa tajunnan: Rakkaan avomieheni Pööpön kainalohiestä voisi valmistaa joukkotuhoaseen. Jos kolmannenkin.

 

Nam?!

  

Ei minulla muuta. 

Hyvää yötä ystävät.

  

Elena