Anteeksi nyt mutta mitäs vattulaa. Jälleen olen saanut kokea sitä loputonta turhaumaa, joka vääjämättä kumpuaa lannistamaan henkistä ryhtiäni totaalisen perättömästä kakan kiikuttelusta ympäriinsä minun kustannuksellani. Valitettavasti ystäväni ja tuttavani ovat liikuttavan sinisilmäisiä ja uskovat surutta minusta punotun ilkeän juoruilun. Tai ainakin suurimman osan siitä.
Kaiken tämän ihanuuden takana luuraa rakas exäni. Häntä harmittaa, että minulla menee hyvin samaan aikaan kun hänen oma elämänsä ei ehkä ole ihan niin mallillaan. Hän sai vasta muutama tovi sitten tietää, että olen mennyt kunnialla eteenpäin elämässäni, enkä jäänyt surkuttelemaan hänen peräänsä. Ja nyt hän on tarmokkaasti edennyt harmistuksessaan niinkin pitkälle, että sortui mustamaalaamaan minua - ja Pööpöä - yhteisille tuttavillemme. Kyllä, hänkin tuntee Pööpön, valitettavasti. Karmean piikittelevän katkeruusdraaman ainekset on saatettu yhteen. Luulin hänen olevan tyytyväinen, sillä se oli hän joka jätti minut. Ei toisin päin. Tuo taannoin minulle niin tärkeä henkilö on surkastunut surullisen ylimieliseksi ja äärettömän epävarmaksi ihmisraunioksi.
Kylläpä suututtaa. Ja ihmetyttää. Ajauduin huomaamattani pohtimaan mahdollisuutta siihen, että minusta oltaisi mustasukkaisia. Vielä kaikkien näiden vuosien jälkeen.
Elena
