sunnuntai 24. helmikuuta 2013

Pienen ihmisen pieniä oivalluksia vol. 5

Tämä on tältä erää viimeinen pienen ihmisen pieni oivallus:


*****
Ihminen, luonto ja ihmisluonto

Tästä on vaikea kirjoittaa. Äärimmäisen vaikea. Se ei johdu siitä, ettenkö olisi ajatellut asiaa aikaisemmin, ei todellakaan. Tämä on minulle todella läheinen asia ja sitä on vaikea tiivistää muutamaksi kappaleeksi.

Kokoan ajatukseni ja mielipiteeni ihmiskunnan ja luonnon tämän hetkisestä suhteesta seuraavaan esimerkkiin, jonka kehittelimme ystäväni kanssa jo monta vuotta sitten:

Vuosi 1912. Titanicin neitsytmatka. Oih, ihana Titanic, uppoamaton laiva, itse Jumalakaan ei voi sitä hukuttaa. Uppoamaton totta vie, pelastusharjoituksia ei tarvittu, eikä liioin riittävästi pelastusveneistä. Mutta se pahuksen jäävuori... Titanicin uppoamattomuuteen luotettiin kivenkovaa. Varasuunnitelmia ei ollut. Osa ei suostunut lähtemään laivalta ollenkaan, jotkut jopa heittäytyivät pelastusveneistä takaisin Titanicin turvalliselle, valoisalle kannelle. Liian moni ei päässyt lähtemään, vaikka olisi halunnutkin. 
  

Aivan varmasti jokainen Titanicin matkustaja ja henkilökunnan jäsen uskoi viimeiseen asti maailman suurimman risteilijän uppoamattomuuteen. He olivat korviaan myöten veden peitossa, mutta uskoivat siihen. He olivat korviaan myöten veden peitossa, mutta sulkivat silti silmänsä.

Niin teemme mekin, joka päivä: Olemme korviamme myöten itse aiheuttamiemme ympäristöongelmien peitossa ja suljemme silti silmämme. Kohta on liian myöhäistä tajuta tosiasiat ja toimia. Kohta on liian myöhäistä tehdä oikein. Eikö olisi jo korkea aika ottaa opikseen edes jotain: Tämäkään laiva ei ole uppoamaton. 

*****

Elena 
  

lauantai 23. helmikuuta 2013

Pienen ihmisen pieniä oivalluksia vol. 4

Lukioikäisenä tyttönä pohdin myös sitä, mitä on hyvä käytös ja varsinkin sitä, kuinka sekin asia on kaukana mustavalkoisuudesta.

*****
Hyvä käytös

Kuinka kauan käytöstapoja tullaan oikeasti arvostamaan? Kuinka kauan kestää, että se viimeinenkin Käytöksen kultainen käsikirja on menettänyt tehonsa? Ei välttämättä kovinkaan kauan, kun jo tämän päivän nuoriso tuntuu oikein välttelevän kohteliaisuutta ja muiden ihmisten kunnioittamista. Nykyään pyritään olemaan omalaatuinen, kiinnostava, kenties jopa hieman silmiinpistävä, mutta joka tapauksessa mahdollisimaan erilainen persoona kuin muut. 

Eikä meille tulisi mielenkään availla joka käänteessä ovia vanhemman sukupolven edustajille, saati sitten teititellä heitä. Eikö todellakaan? Uskon, että itse asiassa aika monella nämä asiat ja jopa niiden toteuttaminen tulevat silloin tällöin mieleen, mutta toteutusvaihe on usein kuitenkin vain jotenkin saavuttamattomissa: "Kun ei kukaan muukaan, niin miksi sitten loppujen lopuksi minäkään? Antaa olla." 

 
Ovatko nykypäivän äidit ja isätkään hyvin käyttäytyvien eliittiä? Pitäisikö lapset sittenkin lähettää suoraan isovanhempiensa oppiin? Niin, siellä he oppisivat vanhanaikaisella säröllä kunnioittamaan iäkkäämpiä osapuolia, syömään haarukalla ja veitsellä sekä leikkimään siivosti keskenään. 

Isovanhempiensa helmoissa lapset todennäköisesti oppisivat myös tietynlaisiksi rasisteiksi. Usein vanhemman kansan on äärimmäisen vaikea hyväksyä kirkuvan vihreitä rastoja, kehoa koristavaa tatuointia tai Marilyn Manson -tyylistä ilmettä. Lisäksi monet ovat yhä tänäkin päivänä hyvin epäilevällä, osa jopa tuomistevalla kannalla esimerkiksi tummaihoisia kohtaan, homoseksuaaleista puhumattakaan.

***** 
  
Elena

perjantai 22. helmikuuta 2013

Pienen ihmisen pieniä oivalluksia vol. 3

Tämän tehtävänannon muistan kirkkaasti lukioajaltani vuosien takaa: Valitse yksi seitsemästä kuolemansynnistä ja kerro, miten se liittyy sinun elämääsi.
 
*****
Ylpeys
 
Ala-asteen miesopettaja. Hänpä se vasta olikin oikein opettaja-ainesta, omahyväinen itsensä kehuskelija. Hän näki itsensä niin paljon muita - varsinkin oppilaitaan - ylempänä, eikä missään nimessä vaivautunut peittelemään sitä. Hän rakasti itseään enemmän kuin ketään muuta koko maailmassa ja oletti muiden tekevän samoin. Hän suorastaan ylisti ja palvoi itseään ja niitä oppilaita, joiden kaltainen hän itse oli ollut lapsena: riehuja, seinille hyppijä, huonokäytöksinen. Muut lapset olivat kuonaa, joita ei tarvinnut kohdella kunnioittavasti, joita ei tarvinnut kohdella lähestulkoon edes ihmisinä. Sisäänpäin suuntautunut ei saanut olla. Hiljaisuus oli rikos, joka oli kitkettävä joukosta tilanteen tullen vaikka nöyryyttämällä koko luokan, ellei koko koulun edessä ja silti hän vain kuvitteli tekevänsä palveluksia! Hän oli yleisesti vihatuin ja pelätyin opettaja koko kuusisataapäisessä koulukeskuksessa. 

Hänellä oli kaksi varoitusta väkivaltaisesta käytöksestä oppilasta kohtaan, mutta koulun kaikin puolin sokea naisrehtori jaksoi ehdoitta uskoa tämän "pohjimmiltaan kultaiseen sydämeen". Hän ei sen takia tule luultavasti koskaan saamaan viimeistä varoitustaan. Ala-asteen opettaja... Luoja varjelkoon hänen nykyisiä ja tulevia oppilaitaan. 


*****

Elena

torstai 21. helmikuuta 2013

Pienen ihmisen pieniä oivalluksia vol. 2

Pieni ajattelevainen lukiolaistyttönen täällä taas hei :)

*****
Ulkonäkökeskeinen kulttuuri vaurioittaa lasta jo varhain
   
"Ooh! En mä voi kuolla vielä! Mä haluun shoppailla enkä oo tapaillu tarpeeksi poikia! Enkä oo ehtiny ostaa vielä tarpeeksi meikkejä! Mun tarttee vielä saada kirjottaa siihen muotilehteenki! Mun elämä ei voi olla vielä ohi! Yhyy", kirkuu alle kouluikäistenkin pikkutyttösten suosiman lastenohjelman järkyttävin meikein ja suorastaan huorahtavin vaattein varustettu päähenkilö sunnuntaiaamun alkajaisiksi parhaaseen pikkutyttösten tv:n katseluaikaan. 
   
Saakelin media. Ei sitä silloin kymmenen vuotta sitten, kun itse aamuisin kokoontui tv:n ääreen, tarjottu lastenviihdykkeeksi puolipukeisia tyttöjä ja keskustelua meikeistä, muodista ja irtosuhteista. Ei todellakaan. Silloin Nalle Puh, Tao Tao ja Tohtori Sykerö kertoilivat elämänviisauksia pursuilevia tarinoita toisten auttamisesta ja läheisten ihmisten merkityksestä. 
  

Lapsi arvioi herkästi itsensä ulkonäkönsä perusteella, tuhahdellaan kilpaa. Mutta onko tuo nyt mikään ihmekään kun viitsii avata silmänsä ja vilkaista ympärilleen! Aikuiset ihmiset tuputtavat toisilleen maalia naamaan, permanenttia päähän ja kaiken maailman epäkäytännöllisiä ei aivan ketän hyödyttäviä rakennekynsiä poikineen. Kaikki on niin pinnallista. 
  
Kuka tässä yhteiskunnassa vielä puolustaa luonnollisuutta? Kuka tässä yhteiskunnassa vielä uskaltaa puolustaa luonnollisuutta? Kuinka monen lapsen, nuoren jos aikuisenkaan keskustelunaiheina on ennemmin maailman hyvinvointi tai vaikkapa uskonnot kuin muoti, meikit ja vaatteet? Oman kokemukseni mukaan ei valitettavasti juuri kenenkään.

***** 
   
Elena

keskiviikko 20. helmikuuta 2013

Pienen ihmisen pieniä oivalluksia vol. 1

Löysin arkistojen kätköistä joukon mitä riemastuttavampia ajatelmia vuosien takaa lukioajoiltani. Nämä liittyvät kenties johonkin etiikan kurssiin... Jotenkin nämä onnistuivat saamaan minut hymyilemään, joten ajattelin jakaa näitä pienen ihmisen pieniä oivalluksia teidänkin kanssa! Tässäpä niistä ensimmäinen:

*****

Onko elämä menestystarina?

Elämästään voi aina, korostaen sanaa aina, löytää valittamisen aihetta: Kurja työ, kurja palkka, liian lyhyet lomat, liian pieni asunto, liian lyhyt kesä, kalliit bussimatkat, huonoja tosi-tv sarjoja, kovaa vessapaperia... Tavallista kurjempien ihmisten tavallista kurjempaa kärsimystä!

Onko näin? No ei paljon kyllä naurata, maailmahan suorastaan potkii päähän. Mutta entäpä jos kaikki sattuukin omalla kohdalla olemaan vallan täydellisesti: rahaa on riittämiin, samoin lääniä asunnossa, töissä voi käydä jos jaksaa, ruoat tarjoillaan kulta-astiastolta ja vessapaperikin on vessapapereiden eliittiä. Silloin ajatus helposti siirtyy ympäröivään maailmaan, joka on murheita tulvillaan. Ja kappas, taas tuntuu kurjalta: Miten minä muka ansaitsisin syödä mahani täyteen kultalautaselta, kun joku toinen joutuu juomaan kuravettä?


Voi ihmiskuntaa. Ryhdistäydy! Elämän tarkoitus tuskin on löytää elämästä vain mahdollisimman paljon huonoa ja kurjaa. Märinä sikseen.

Onnea ei kannata jäädä odottamaan. Se täytyy vain oppia näkemään pienimmissäkin asioissa. Asioissa, joista elämämme koostuu. Minä olen tässä, koirankopin kokoisessa asunnossani, risaiset villasukat jalkoihin vedettyinä, katse ulkona harmaudessa, räntäsateessa. Pieni lapsi, kumisaappaat ja kuralätäkkö. 

Minä olen tässä, tänään, juuri nyt. Juuri nyt maailman onnellisimpana ihmisenä. 


*****

Elena

keskiviikko 13. helmikuuta 2013

Kullankaivaja

Nyt tuuttaa aika noloa settiä täältä näin. Minä olen koukussa. Nettipeliin. Huhhuh.

Minun luonteelle ei ole ominaista koukkuuntua mihinkään.  Ei ole yhtäkään televisiosarjaa, jota seuraisin säännöllisesti, ei pienintäkään rutiinia jota noudattaisin täsmällisesti. Tai edes suurpiirteisesti. Olen aivan liian laiska ja kyllästyväinen sellaisiin. Mutta nyt, tämä huikea peli, Gold Strike, on tuppautunut arkeeni melkein päivittäiseksi piinaksi.

Piinaavan pelistä tekee se, että sepä ei olekaan mitään harmitonta puutarhan kitkemistä. Tässä pelissä kaivetaan kultaa ja siinä kuulkaa kyseessä onkin ihan todellinen aivopähkäily. Onko jo syytä huoleen, kun sulkiessa silmäni näen välittömästi  sieluni silmin edessäni minkäs muunkaan kuin Gold Striken hämyisen kuontalon? Hrr.
  
Tältä näyttää koukkuuntumiseni kohde.
Vielä hurjan paljon nolommaksi tilanteesta muovaa se, että koukussa ovat itseni lisäksi myös sisareni, äitini ja isäni. Meneillään on armoton (ja loputon? voi apua) skaba kullankaivuun mestaruudesta! Isi on johdossa. 

Koe Gold Strike täällä. Omalla vastuulla.
  
Elena 
  
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...