Rupsahda rauhassa, rakkaani mun

Ihanat syntymäpäiväjuhlat kera keltaisten ruusujen ja mansikkatäytekakun. 26 kynttilää. Tai ei ihan. Mutta ainakin 26:n muotoinen kynttiläpariskunta. Kyseessä ei ole oma ikääntymiseni, ei. Vaan ystäväni Lulun.

   

Paljon onnneeeaaa vaan, Lulu! Kaikessa upeudessasi olet nyt taas vuoden kokeneempi ja viisaampi ja kypsempi... Ja vanhempi. Vanhempi, toden totta. Väsyneempi. Ryppyisempi. Velttoihoisempi. Ja koko ajan lähempänä vanhuuden vaikerrusta. Kolotusta. Sitä ainaista kipuilevaa lonkkaa. Vuosi vuodelta saavutat hetkeä, jolloin huomaat päässäsi töröttävän ensimmäisen harmajan suortuvan. Ja hetkeä, kun silmäluomesi valahtavat peittämään näkökentän, etkä enää edes välitä ylähuulestasi ja joka ikisestä luomesta ulostyöntyvistä paksuista niljaisista karvoista.

Paljon onnea, Lulu... Paljon onnea?
   

    
Keneltäkään ei ole varmasti jäänyt huomaamatta, kuinka paljon helpompaa vanheneminen tuntuu olevan miehille, olipa kyseessä megaluokan tähti taikka ihan tavallinen naapurin Tero. Keneltäkään ei ole varmasti jäänyt huomaamatta sekään, että sanoja "mies" ja "rupsahtaminen" löytyy ani harvoin samasta lauseesta. (Ellei lause kulje kutakuinkin näin: "Mies huomaa vaimonsa rupsahtaneen.") Miehet on jätetty rauhaan. Jos jotain, miehen charmikkuus sen kun kasvaa poikuleiden rotevoiduttua miehiseen komeuteen iän jo pilkahdellessa esiin silmäkulmien hymyjuonteista.

  

Naiseus - tässä tapauksessa - sitä vastoin on rasite. Vanheneminen on rumaa. Häpeällistä. Se on suorastaan väärin. Ripausta vaille laitonta. Siltä ainakin kovasti vaikuttaa seuratessa ulkonäköpaineiden kanssa kamppailevia rouvashenkilöitä kuuluisuuden huipulta.

  

Äitini palvoma hopeahapsi Richard Gerekin (62)
se vaan "paranee vanhetessaan". 

Samaan aikaan toisaalla eräät epätoivoiset naissukupuolen edustajat
tekevät kaikkensa näyttääkseen edes... Edes joltain? (Hirviöltä?)

Courtney Love , LaToya Jackson,
Jocelyn Wildenstein ja Donatella Versacen.

Cute? Joan Van Ark.

Täältä voi kurkkia lisää yhden jo toisenkin kauneusleikkauksen läpikäyneitä söpöläisiä. Nautiskelkaa toki ohessa myös tämän huikean iskelmätaivaan tähtösen taidonnäytteestä:
  

   

Kaikkien näiden loputonta myötähäpeää herättävien kuvien ja ennen kaikkea Kari Kuuvan koskettavan balladin innoittamana huomaan aivan uudenlaisen vakaan aikomuksen raapivan sisintäni. Vakaan aikomukseni rupsahtaa. Juurikin niin. Aivan kaikessa rauhassa. 

  

Elena

Läskillä on oikeus valita mihin se tulee

Minun maha.

-  ”Se on tommoinen pieni säkki”

Säkki?
- ”Niin, mutta siis niinku hyvällä tavalla!”

Ai. Kiva.

   

Pööpön mielestä minun maha on säkki. Hyvällä tavalla. 

   

Te, hyvät lukijat ja vierailijat, ette tunne minua vielä kauhean hyvin, joten minäpä taustoitan tilannetta: Minä olen pieni ihminen. 161 cm, 55 kg. Peruskuntoni on hyvä, en tosin ole liikkunut mitenkään säännöllisesti viimeiseen kolmeen vuoteen, mutta en myöskään syö mitenkään erityisen epäterveellisesti. Okei, viime aikoina on tullut herkuteltua ja kerrytettyä jotain turvotusta mahan pohjalle… Mutta silti! ”Se on tommonen pieni säkki”, siis mitähhh?! 

 

Onhan se vähän... Pömpähtänyt. Tuo maha. Ja peppula on aika lannistunut. Ja allit lirvahtaneet... Voi hyvä tavaton, nytkö se rupsahtaminen alkaa?!  

 

En ole ikinä harrastanut mitään pumppijumppia. Salilla käyntikin loppui siihen kun tunsin itseni niin typeräksi siellä heiluttaessa itseäni isoissa laitteissa. Mutta olisikohan aika harkita uudestaan. Ihan vakavissaan. Edes tämän säkin vuoksi. 
   
Sami Hedberg haluaa sanoa oman mielipiteensä asiaan:

   

    
Niin. Tuohon on vaikea lisätä yhtään mitään.   
  
Elena
     

Sinä olet kaunis

Tänään Supernannyn uudet opit -ohjelma availi jälleen silmiäni: Lapset ja nuoret - miksei vähän aikuisemmatkin - eivät kaikki lähellekään ymmärrä kuvankäsittelyn voimaa. 

  

Ohjelmassa 12-vuotias tyttönen oli murheissaan, hän koki olevansa tolkuttoman ruma ja tyhmä tyttö. Hän oli ajellut sääri-, käsi-, jopa selkäkarvojaan 10-vuotiaasta lähtien, hän pakkeloi naamansa joka päivä kaksi tuntia ennen kouluun lähtöä, hän selaili päivät pitkät epärealistisen kauniilla malleilla täyteen ahdettuja muotilehtiä... Todellisuudessa tämä 12-vuotias tyttö oli mitä kaunein nuori naisenalku luonnollisessa lookissaan, ja ainoa asia, joka hänestä välittyi ulospäin negatiivisena, oli tuo jatkuva itsensä mollaaminen. 

   

Median voima on niin pökerryttävän suuri, että ihan pahaa tekee. Lehdet tekevät bisnestä, hankkivat kilpaa raflaavia otsikoita. "Bikinimainoksen mallit vaarallisen yliruskettuneita", "Mallilta muokattiin peppu pois"... Näitä juttuja on jatkuvasti, eikä ne hyvänen aika ole mitään vahinkoja! Niillä saadaan näkyvyyttä, järjettömästi ilmaista mainostilaa jokaisessa lehdessä, jossa niitä jaksetaan kauhistella! Ja joka kerta, joku viaton sinisilmäinen lukija jää niihin koukkuun, minunkin tulisi näyttää tuolta...

 

Iki-ihana Dove-mainos jaksaa hämmästyttää tehokkuudellaan joka kerta:

 

Muistattehan kertoa lapsillenne ja pikkusisaruksillenne median luomien kauneusihanteiden järjettömyydestä, ettei heidän tarvitse itkeä iltaisin itseään uneen tuon Supernanny-ohjelman neitosen tavoin.

 

Ja muista, ystävä hyvä, Sinä olet kaunis. Juuri omana itsenäsi.
 
Elena
  
PS. Kyseisen Supernanny-jakson voi katsoa täältä.

Karvainen nainen, NoNoMore!

Kyllä, olen armottoman karvainen. Minut voisi keriä! Sormet, varpaat, vatsa, selkä... Mikään alue minussa ei ole välttynyt ihoani vuoraavalta lämpöiseltä turkikselta. Viiksetkin minulta löytyy, kohtalaisen hailukat onneksi, mutta sitkeät kuin mitkä! Ja kinttuni ovat rehellisesti varmasti pörröisemmät kuin miehelläni Pööpöllä! Käsivarsista puhumattakaan... 

Paljastan teille salaisuuden: Minua ei ihan oikeasti voisi kovin paljon vähempää kiinnostaa. Olen aivan onnellinen pörröisessä kuontalossani. Mutta onkohan muilla loppujen lopuksi niin kauhean kiva katsella kasvoillani komeilevia ihosta ulostyöntyviä paksuja tuulessa tanssivia karvoja?

  

Saatan olla mainoksen uhri... Aloitin aamun lötköttelemällä sängyssä ja tuijottamalla ostos-televisiota. Jotenkin aika sisällöttömältä kuulostaa tämä elämäni, toden totta. Mutta nuo ostos-tv-jutut on joskus niin ihanan epätoivoisen ylioptimistisia, että niistä on hauska imaista energiaa pari minuuttia ennen kuin lähtee kohtaamaan päivän haasteita. Enivei, tuolla ostos-tv:ssä oli tuommoinen karvanpoistohärvelimainos. No!No!Hair -karvanpoistolaitetta möivät kilpaa. 

 

" Kivuton ja helppokäyttöinen... "

" Kauneudenhoidon vuoden läpimurto... "

" Olivatpa karvasi kuinka paksuja tai ohuita tahansa... "

  

Minäkin meinasin jo harkita tätä! Pitäisikö huolestua? Mainoksen voima, huih...

 

Täällä voi käydä ihmettelemässä lisää tuota karvapuimuria. Minä jään ihmettelemään yhä tuuhenevia huulihiuksiani, mitä niille tekisin... Vai tekisinkö mitään. Jää nähtäväksi. 

 
Elena