100 lukijaa!

  

Mitä ihmettä, lukijoita pikku blogillani on yhtäkkiä jo 100 kipaletta! Jopas jopas. 

  

Ihan rehellisesti, en olisi ikinä uskonut että höpinäni herättää kiinnostusta. Ainakaan tässä laajuudessa. Enhän minä postaile edes päivän asuja! Mikä ihme täällä oikein vetää puoleensa? Olipa syy mikä tahansa, minulla on ainakin ollut hauskaa ja mielenkiintoista kylvää ajatuksiani myös oman pääni ulkopuolelle. Ja varsinkin saada lueskella myös teidän ajatuksianne!

  

Eiköhän tämä blogihöpötys saa jatkua vielä ainakin jonkin aikaa. Sen verran koukuttavaa puuhastelua tämä tämmöinen. 

Mukavaa sunnuntai-iltaa kaverit! :)

  

Elena

   

Iso herne pienessä nenässä - Hynynen ja Vain elämää

Kotiteollisuus-yhtyeen keulakuva Jouni Hynynen kiskaisi keilapallon kokoisen herneen nenänsä syövereihin huomattuaan, minkälaisiin myyntilukemiin Vain elämää –tv-sarjan seurauksena julkaistut levyt ovat yltäneet. Kiukunpuuskassaan hän alentuu kolumnissaan lyttäämään syvälle maanrakoon koko suurta menestystä niittäneen ohjelman. Osansa saavat toki myös sen tähtiesiintyjät ja jopa katsojat: 
  

Vain elämää -ohjelman tuotantoyhtiö väittää tekevänsä ”iloista laatuviihdettä”. Tuossa väitteessä ei mene kuin kolme asiaa pieleen. Iloinen, laatu ja viihde. Meillä Karjalassa tajutaan, että kyllä paska on paskaa, vaikka sitä kutsutaankin iloiseksi laatuviihteeksi. Aikuiset ihmiset, nämä niin sanotut tähdet, istuvat pöydän ääressä kitaten punaviiniä ja syöden sisäfilepihviä, välillä avaudutaan ja kerrotaan lapsuuden ja aikuisuuden traumoista, käydään laulamassa kolmen euron taustojen päälle joku kusinen kappale ja sitten halaillaan ja tirautellaan porukalla pienet itkut.
  
Mitä helvetin iloista laatuviihdettä se semmoinen on? Huijausta se on. Huijausta, johon on langennut koko Suomen kansa. 
    

Näin tuumaa Jouni Hynynen "Vain helvettiä" -kolumnissaan.

     

  

Hyvä on, jokaisella on oikeus mielipiteeseen. Äärimmäisen toivottavaa on, että jokaisella olisi myös ymmärrystä tahdikkuuteen mielipiteensä esittämisessä. 

    

Televisioala porskuttaa nykyään realityn voimalla eteenpäin, sen me tiedämme jokainen. Reality on huomattavan halpaa ja nopeaa tuottaa. Niin loputtoman harmillista kuin se onkin, laatudraama jää hurjan usein kakkoseksi realitylle uusia ohjelmasisältöjä televisiokanaville valittaessa.

     

Joten, mikä olisi taiteilija Hynyselle sopivaa reality-viihdettä, kun Vain elämää ei tunnu uppoavan? Tuuri? Tallinna? BB? Vai voisiko Hynysen mieleen olla uusi hääohjelma, jos joku näkökulma häihin olisikin vielä käsittelemättä? Kiinnostaisiko häntä kauneusleikkaukset? Lapsimissit tai luksusmammat? Ehkä koiran värjääminen siniseksi..? Shoppaus-, kokkaus-, deittaus-, meikkaus-, sheikkaus-, treenaus-, trimmaus-, skimbaus- vai ryyppäysmaratonit? Tuntuu uskomattomalta, että juuri Vain elämää –sarjan kohdalla Hynynen päättää käyttää sanaa paska.

  

Vain elämää -sarjassa jokaiselle suomalaiselle tutut ihmiset paljastavat omat kipupisteensä. Heikkoutensa ja vahvuutensa. Herkkyytensä. Osoittavat kasvaneensa ihmisinä vaikeiden aikojen myötä. Vahvistuneensa. Ja ennen kaikkea osoittavat olevansa iloineen ja suruineenkin kuin kuka tahansa meistä. Heidänkin elämänsä – monille niin tuntematon ja usein jalustalle nostettu taiteilijaelämä – on toden totta pohjimmiltaan vain elämää. 

 
Hynynen kauhistelee kyseisen sarjan tulevan uusintana ehkä jo kevään aikana. Toivon todella, että hänkin onnistuisi ylittämään ennakkoluulonsa ja katsomaan ohjelman läpi. Ja ehkä oppimaan ohessa ripauksen nöyryyttä.
 

Jouni Hynysen kolumnin voi käydä lukemassa täältä.

 

Elena

Egojen taistelo

Tiedättekös niitä ihmisiä, jotka puhuvat ja puhuvat ja puhuvat. Itsestään. Saavutuksistaan. Kertoilevat innosta säteillen, kuinka projekti toisensa perään on onnistunut parhaalla mahdollisella tavalla. Yleensä juuri heidän ansiostaan. Heidän korvaamattoman työpanoksensa voimin.   

Minä joudun työskentelemään tuollaisten ihmisten kanssa joka päivä. Valtavien egojen ristitulessa on kamppailtava taukoamatta päänsä pitimiksi. Tai pitääkseen edes jollain tavalla nenänsä pinnan yläpuolella. Ja saadakseen itselleen edes ripauksen siitä kiitoksesta, joka tekijälle kuuluu, ennen kuin joku ehtii kaahata edelle varastaen suurimman kunnian omiin nimiinsä. 

 

Isäni piti minulle pienen puhuttelun. Sellaisen hyväntahtoisen kannustavan puhuttelun. Hän tietää, ettei minulla ole kauhean valtaisaa egoa. Sellaista, jota alallani selviytyäkseen melkein vaaditaan. Ehei, minut on helppo taittaa tossun alle. Aivan liian helppo. 

  

Isäni käski minun pysyä tiukkana. Ja nostaa nenääni hieman pystympään. Ei paljon, pikkuisen vain. Voi kunpa tietäisinkin miten.

  

Elena

 

Pieni sätkivä mummo

Tänä päivänä minulle tapahtui jotain sellaista, mikä nostatti samaan aikaan niskavillani pystyyn ja tirautti kyyneleet silmiin.

Asun kerrostalossa, neljännessä kerroksessa. Ikkunoistani on mainio näköyhteys pitkälle joka suuntaan. Oli iltapäivän vilkkain hetki, kun rupattelin puhelimessa niitä näitä ystäväni kanssa ja ajauduin tuijottelemaan makuuhuoneeni ikkunasta ulos. Yhtäkkiä huomasin, kuinka pieni hahmo maassa sätkytteli menemään jalat taivasta kurotellen kaukana erään talon edustalla. Kaikki ei selvästikään ollut hyvin tuolla pikkuisella olennolla. Katsoin ympärille, ihmisiä oli kaikkialla, kävelivät määrätietoisesti, yksin, ryhmissä. Lähtivät kodeistansa, tai kaupasta, odottivat kyytiä, lenkkeilivät. Ohittivat tuon maassa makaavan apua tarvitsevan vain kymmenen metrin päästä. Ja aivan varmasti huomasivat hänet.

Kukaan ei tehnyt mitään. Ei kukaan. Lopetin puhelun kiireenvilkkaan, nappasin avaimet taskuun, suunnistin hissiin ja mietin valmiiksi osoitteen hätäkeskusta varten.   

Sätkyttelevä mytty paljastui pikkuruiseksi mummoksi. Hän itkeä vollotti sydäntäsärkevästi. Huusi apua. "Herran enkeli tuli pelastamaan minua", mummo sopersi itkun seasta kun kumarruin selvittämään hänen tilaansa. Mummoparka oli horjahtanut selälleen, eikä ollut päässyt enää ylös omin avuin. Mihinkään ei onneksi tuntunut sattuvan ja sain kuin sainkin nostettua mummelin takaisin jaloilleen ja saatettua kotiin. 

Tänä päivänä häpeän naapureitani enemmän kuin mitään pitkään aikaan. Ja koko ihmisluonnetta. Jospa yritettäisi pitää vähän parempaa huolta läheisistämme. Heistäkin, joita emme tunne.

 

Elena

  

Nyt Sinä pääset ääneen!

Sietämättömiä selkäkipuja, hataria haaveita, ujoja uudenvuodenlupauksia. Pienen pieniä askelia kohti parempaa elämää. Tämmöisillä eväillä olen lähtenyt kohtaamaan tämän vuoden haasteita. Selkä alkaa onneksi olla jo paremmassa kunnossa ja voin taas ilman suurempia kärsimyksiä istua koneen ääressä tekemässä töitä jopa useamman tunnin kerralla. Eläköön!

  

Aika mielipuolinen suunnitelma valtaa alaa mielessäni: ajattelin päästää teidät valloilleen ja yrittää parhaani mukaan selvitä seurauksista. Elikkäs te, armaat stalkkailijani, saatte nyt avata ajatuksianne tähän suuntaan ja kertoa, minkälaista sisältöä haluaisitte tänä vuonna täältä löytää! Mikä on ollut hyvää ja mikä huonoa? Onko ulkoasussa parantamisen varaa (aivan varmasti on, mutta millaista)? Haluatteko tietää minusta jotain? Mitä? (Hui.) Ja kuinka usein te jaksatte/haluaisitte oikeasti näitä löpinöitäni lueskella?

  

Toden totta tiedän, etten ole se kaikista aktiivisin bloggaaja, eikä minusta todennäköisesti sellaista ikinä tule. Se ei varmastikaan miellytä kaikkia. Kirjoittajana olen hirvittävän kriittinen, eikä itsesensuurini usein päästä juttujani leviämään pöytälaatikoiden ulkopuolelle... Ja ei, en osaa kertoa teille, minkälaiset sukat ostin tänään Seppälästä. Tai että töiden jälkeen kävin polkemassa kuntopyörällä kolme kilometriä. Olen tottunut tuottamaan hieman erilaista sisältöä, sellaista jota voisi olla melkein mahdoton suoltaa viikon jokaisena päivänä. 

 

Toivottavasti ajatuksia heräilee ja jaksatte naputella niitä minullekin luettavaksi! :)

 

Elena