Rakkaat ystävät

Ystävien merkitys korostuu kummasti parisuhteen kokiessa epämieluisia käännähdyksiä. Minun kohdallani ystävättömyys on korostunut sitäkin kummemmin.
 

Ystäväni asuvat lähimmilläänkin satojen kilometrien päässä, samoin kuin perheeni. Aikoinaan lähdin kotikulmiltani opiskelupaikan perässä kauas kotoa, aivan toiselle puolelle Suomea. Sinne jäivät kaikki, jatkoivat elämäänsä saaden toisiltaan tarvitsemansa tuen ja turvan. 

Vasta hiljattain olen alkanut myöntää itselleni, kuinka totaalisen menetyksen kourissa olen kärvistellyt kaikki nämä vuodet. Yhtään likellekään vastaavaa ystävyyssuhdetta en ole onnistunut luomaan verrattuna niihin, jotka jätin sinne kauas. Odottamaan. Odottamaan sitä lomaa tai pidennettyä viikonloppua, jolloin loputtomalta tuntuva junamatka huipentuisi jälleennäkemiseen. Jälleennäkemiseen, jota varjostaa joka kerta tieto siitä, että kohta olisi taas aika päästää irti. 

 

Suku on ollut minulle aina hyvin rakas. Parhaat ystävät löytyvät serkkujen joukosta ja suvun ulkopuoliset ystävätkin ovat ammentuneet lähes poikkeuksetta sukulaisten kautta. Nykyisessä kotikaupungissani minulla ei ole sukua. Tunnen olevani vain käymässä. Joinain päivinä huomaan haaveilevani lähtemisestä. Lähtisin takaisin synnyinseudulleni, palaisin perheeni pariin sinne minne tunnen kuuluvani. Todellisuus tipahtaa tajuntaani siinä kohtaa kun muistan, ettei minulle olisi siellä tarjolla ensimmäistäkään koulutustani vastaavaa työtä. Senhän takia minä lähdin. Lähdin tekemään sitä, mitä todella haluan tehdä. Enkä koskaan arvannut, minkä hinnan siitä joutuisin maksamaan. 

  

Olo on yksinäisempi kuin koskaan. Minulla on ikävä teitä ystävät. Ihan hirvittävä ikävä. 

 

Elena

 

Itsestäänselvyyksiä

"Kanadalainen Jessica Stilwell halusi antaa kolmelle tyttärelleen opetuksen. 12-vuotiaat kaksoset ja 10-vuotias kuopus olivat aiheuttaneet kodissa jatkuvaa sotkua, Mirror-lehti kertoo. Äidin raivo nousi, kun hän käsitti kiireisen päivän jälkeen, ettei mikään talon sotkuista ollut hänen itsensä aiheuttamaa. Hän aloitti lakon ilman varoitusta. Lokakuun 1. päivän jälkeen kodissa ei enää tiskattu, pyykätty eikä siivottu."

  

Lue koko juttu Iltalehdestä.

 

   

Loistavaa. Uupuneen äidin suunnitelma toimi kuin toimikin: Tytöt tajusivat lakon pointin, ottivat opikseen, treenailivat siivoamaan jälkensä.  Ja mikä tärkeintä, lakkasivat pitämästä äitiään itsestäänselvyytenä.

  

Tämä juttu pisti minut pohtimaan oikein tosissaan. Kuinka helppoa onkaan pitää toista ihmistä tai toisen ihmisen tekemisiä itsestäänselvyytenä. Aivan liian helppoa. 

  

Olenko minä hairahtanut moiseen itsestäänselvyytenä pitämiseen? Toden totta olen. Ihan liian kevyesti olen ajautunut uskomaan, että Pööpö herää kaikkina aamuina viereltäni ja auttaa päivän alkuun. Ja että hän keittää minulle kupin kuumaa, jos maailma potkii päähän ja mieli on maassa. Jotenkin olen päätynyt uskomaan, että vaikka mitä tapahtuisi ja vaikka kuinka kiukuttelisin, Pööpö pysyy rinnallani ja jaksaa rakastaa minua. Kaikki murheet meidän välillä on selvitettävissä.

  

Ihan liian nopeasti kaikesta tuosta on tullut sitä tavallista arkea, jota on vaikea nostaa jalustalle. Vaikea muistaa arvostaa. Mutta kivuliaalla tavalla olen saanut kokea, ettei mikään tuollainen ollutkaan itsestäänselvää. Se olikin kaikki ihan hirveän haurasta.

 

Pööpö ei ole ollut kotona yli kahteen viikkoon. Hän on mietiskelemässä. 

 

Enää en pidä häntä itsestäänselvyytenä.

 
Elena

  

Rikkaiden kerhossa

Oletteko ikinä junailleet bisnesluokan neuvottelutilassa? 

Näppärä hytti: seitsemän paikkaa, selät ikkunaan päin, kaikki näkevät esteittä toisensa ja kaikkien edessä on riittoisasti pöytätilaa. Täällä voisi pitää vaikka palaveria. Ajanhallintaa rakastaville paljon liikkuville ryhmätyöskentelijöille suorastaan ihanteellinen paikka olla tehokas. Tänään täällä ei kuitenkaan pidetä palaveria, ei. Tänään bisnesluokan neuvottelutila kyyditsee syyslomalaisia pitkin Suomea aivan kuten muutkin osastot. Tänään hinta ei ole kenellekään esteenä, sillä matkaan on päästävä, syyslomaa vietetään kuitenkin vain kerran vuodessa.

Matkustan paljon junalla, enkä kuitenkaan ole ikinä oppinut varaamaan paikkaani ajoissa. Lomakaudet tulevat minulle joka kerta yllätyksenä ja nipin napin mahdun kyytiin. Liian usein päädyn juurikin tämmöiseen neuvottelutilaan, johon kokoontuvat nämä onnettomat huolellisuuden irvikuvat. 

Nuorehko bisnesmies paksuine lompakoineen, merkkikenkineen ja satoja euroja maksaneine omahyväisine hymyineen vastailee puhelimeen tärkeilevän isoeleisesti. Vieressä ryhdikkäästi istuva hienostorouva pörröisine kauluksineen ja kirkkaanpunaisine pikkusikareiden rypistäminen huulineen selaa naistenlehtiä. Yksi epäilemättä huomattavaa perintöä venaileva viimeisen päälle huoliteltu kauttaaltaan vaaleanbeige teinityttö naputtaa timantein koristeltua älypuhelintaan. Vanhempi partavedellä lätrännyt tyylikäs harmaahapsi yrittää olla hermostumatta, kun maha ottaa ikävästi kiinni edessä olevaan pöytään eikä mukavaa asentoa tahdo löytyä millään. Ja minä, jolla on valtava vadelmahillotahra rikkinäisissä farkuissa ja tolkuttoman naarmuinen läppäri jostain viime vuosituhannen puolelta, en kerta kaikkiaan tunne kuuluvani tähän kerhoon. 

Kukaan ei tiedä, miten hytissä tulisi käyttäytyä. Hiljaisuus tuntuu sietämättömältä, katsetta ei voi nostaa käsistään vilkaisematta vahingossa kanssamatkustajaa. Aika ajoin puhkeaa epämiellyttävän vaivaantunut keskustelu, jota bisnesmies yrittää epätoivon vimmalla herätellä. Mutta kukaan ei osaa ottaa kantaa pörssikursseihin. Hetki sitten hienostorouva nousi epäröiden ja ilmoitti hiljaa rykäisten menevänsä pissalle. Melkein anteeksipyydellen. Vielä neljä tuntia. Hyvää matkaa.

 

Elena