Juu ei. Toiveajattelua. Niin loputtoman turhaa toiveajattelua. Sellaista, jonka takia tuli taas tirautettua kyynel jos toinenkin. Samperi vie, turhaa.
Sillä sieltä ne menkat taas lopulta tulla turahtivat omaan huolettomaan tapaansa tuoden mukanaan raastavan tuskan. Ja tällä kertaa sen perinteisen kuolettavan vastakrampin lisäksi myös tuskan siitä tiedosta, ettei sisälläni kellunutkaan ihmisolennon alku. Pitikin syödä se pirun pilleri silloin... Onko minun pakko olla näin hutilo!
Kyllä minä järkevänä ihmisenä tietysti ymmärrän, etteivät todennäköisyydet olleet hetkeäkään puolellani tässä tapauksessa. Ei, vaikka sitä yritin mielessäni miten vääntää. Mutta silti. Tuntuu pahalta. Tuntuu, kuin jotain olisi viety pois, joku mahdollisuus uuteen huikeaan elämään. Uudenlaiseen onnentunteeseen. Ainahan voi yrittää uudestaan. Mutta juttu on siinä, kun sitä ei yritetty. Vahinkovauveliin me päädyttiin olemaan valmiit, jopa Pööpö onnistui sulautumaan ajatukseen. Ja lopulta suorastaan innoissaan sitä jo odotettiinkin! Suunniteltu lapsonen sen sijaan onkin ihan oma lukunsa... Sellainen odotuttaa itseään varmasti vielä useamman vuoden.
Tuntuupa jännältä itkeä jonkun sellaisen perään, jota ei koskaan ollut olemassakaan.
 |
| Fiilis on varmasti melkein yhtä kurja kuin hällä. |
Ei tämä elämä tähän lopu. Eihän toki. Ehkä hiljentää vauhtiaan. Ihan pieneksi hetkeksi
vain.
Elena
Voih :( Kurjaa!
VastaaPoistaMuistan niin tuon tunteen. Paniikissa oottelin nuorena myöhässä olleita menkkoja. Lapsi ei todellakaan olisi sopinut kuvioihin, ja itkin jo mahollisuutta siitä että oisin paksuna. Silti jokin sisällä toivoi toisin, ja kun testiin ilmestyi vain se yksi viiva, tuli itku. Harmitti niin paljon, ettei sieltä tullutkaan sitä "vahinkovauvaa" mitä niin kovin pelkäsi tulevaksi. Jotenkin vain tunsi olevansa valmis äidiksi, vaikkei lapsi silloiseen elämään sopinutkaan. Koita jaksaa sielä :) Ja luulis miehenkin jo ehkä ajattelevan vauva-asiaa suopeammin kuin ennemmin?
Luulisi niin, mutta en usko kuitenkaan. Hän tuntuu odottelevan sitä "oikeaa hetkeä", toivottavasti sellainen joskus tulee :) Kyllä minä jakselen! Vaikka harmistus onkin suuri, on tämä myös minulle osittain helpotus.
PoistaHaleja sinne!
VastaaPoistaKiitos kaunis :)
PoistaVoi Elena! Olen niin pahoillani.:( Meissä naisissa on sellainen juttu noihin lapsiin liittyen, että on ihan sallittua surra jotain sellaistakin mitä ei koskaan edes ollut. Oli kuitenkin toivona ja haaveena. Niidenkin menetys sattuu. En yritä sanoa mitään lohduttavaa, koska olen vähän huono sellaisessa. Lämmin halaus kuitenkin. :)
VastaaPoistaTaidatpa olla lohduttavissa sanoissa parempi kuin luuletkaan! Tuokin lohduttaa jo kovasti että tietää jonkun ymmärtävän tämmöistä hölmöä suremista.. Kiitos! :)
PoistaVoi sua ! :( Sureminen on sallittua!
VastaaPoistaTerkuin Diaz- tyttö<3
:) <3
PoistaPaljon myötätuntoa ja haleja <3 <3
VastaaPoistaKiitos kaveri :) <3
PoistaNimeän (ja haastelen) sinut "The Versatile Blogger Awardin" saajaksi:
VastaaPoistahttp://lady-and-the-tramp.blogspot.fi/2012/08/the-versatile-blogger-award.html
Ohhoh, vau! Kiitosta :D
Poista