Rakkaat ystävät

Ystävien merkitys korostuu kummasti parisuhteen kokiessa epämieluisia käännähdyksiä. Minun kohdallani ystävättömyys on korostunut sitäkin kummemmin.
 

Ystäväni asuvat lähimmilläänkin satojen kilometrien päässä, samoin kuin perheeni. Aikoinaan lähdin kotikulmiltani opiskelupaikan perässä kauas kotoa, aivan toiselle puolelle Suomea. Sinne jäivät kaikki, jatkoivat elämäänsä saaden toisiltaan tarvitsemansa tuen ja turvan. 

Vasta hiljattain olen alkanut myöntää itselleni, kuinka totaalisen menetyksen kourissa olen kärvistellyt kaikki nämä vuodet. Yhtään likellekään vastaavaa ystävyyssuhdetta en ole onnistunut luomaan verrattuna niihin, jotka jätin sinne kauas. Odottamaan. Odottamaan sitä lomaa tai pidennettyä viikonloppua, jolloin loputtomalta tuntuva junamatka huipentuisi jälleennäkemiseen. Jälleennäkemiseen, jota varjostaa joka kerta tieto siitä, että kohta olisi taas aika päästää irti. 

 

Suku on ollut minulle aina hyvin rakas. Parhaat ystävät löytyvät serkkujen joukosta ja suvun ulkopuoliset ystävätkin ovat ammentuneet lähes poikkeuksetta sukulaisten kautta. Nykyisessä kotikaupungissani minulla ei ole sukua. Tunnen olevani vain käymässä. Joinain päivinä huomaan haaveilevani lähtemisestä. Lähtisin takaisin synnyinseudulleni, palaisin perheeni pariin sinne minne tunnen kuuluvani. Todellisuus tipahtaa tajuntaani siinä kohtaa kun muistan, ettei minulle olisi siellä tarjolla ensimmäistäkään koulutustani vastaavaa työtä. Senhän takia minä lähdin. Lähdin tekemään sitä, mitä todella haluan tehdä. Enkä koskaan arvannut, minkä hinnan siitä joutuisin maksamaan. 

  

Olo on yksinäisempi kuin koskaan. Minulla on ikävä teitä ystävät. Ihan hirvittävä ikävä. 

 

Elena

 

Itsestäänselvyyksiä

"Kanadalainen Jessica Stilwell halusi antaa kolmelle tyttärelleen opetuksen. 12-vuotiaat kaksoset ja 10-vuotias kuopus olivat aiheuttaneet kodissa jatkuvaa sotkua, Mirror-lehti kertoo. Äidin raivo nousi, kun hän käsitti kiireisen päivän jälkeen, ettei mikään talon sotkuista ollut hänen itsensä aiheuttamaa. Hän aloitti lakon ilman varoitusta. Lokakuun 1. päivän jälkeen kodissa ei enää tiskattu, pyykätty eikä siivottu."

  

Lue koko juttu Iltalehdestä.

 

   

Loistavaa. Uupuneen äidin suunnitelma toimi kuin toimikin: Tytöt tajusivat lakon pointin, ottivat opikseen, treenailivat siivoamaan jälkensä.  Ja mikä tärkeintä, lakkasivat pitämästä äitiään itsestäänselvyytenä.

  

Tämä juttu pisti minut pohtimaan oikein tosissaan. Kuinka helppoa onkaan pitää toista ihmistä tai toisen ihmisen tekemisiä itsestäänselvyytenä. Aivan liian helppoa. 

  

Olenko minä hairahtanut moiseen itsestäänselvyytenä pitämiseen? Toden totta olen. Ihan liian kevyesti olen ajautunut uskomaan, että Pööpö herää kaikkina aamuina viereltäni ja auttaa päivän alkuun. Ja että hän keittää minulle kupin kuumaa, jos maailma potkii päähän ja mieli on maassa. Jotenkin olen päätynyt uskomaan, että vaikka mitä tapahtuisi ja vaikka kuinka kiukuttelisin, Pööpö pysyy rinnallani ja jaksaa rakastaa minua. Kaikki murheet meidän välillä on selvitettävissä.

  

Ihan liian nopeasti kaikesta tuosta on tullut sitä tavallista arkea, jota on vaikea nostaa jalustalle. Vaikea muistaa arvostaa. Mutta kivuliaalla tavalla olen saanut kokea, ettei mikään tuollainen ollutkaan itsestäänselvää. Se olikin kaikki ihan hirveän haurasta.

 

Pööpö ei ole ollut kotona yli kahteen viikkoon. Hän on mietiskelemässä. 

 

Enää en pidä häntä itsestäänselvyytenä.

 
Elena

  

Rikkaiden kerhossa

Oletteko ikinä junailleet bisnesluokan neuvottelutilassa? 

Näppärä hytti: seitsemän paikkaa, selät ikkunaan päin, kaikki näkevät esteittä toisensa ja kaikkien edessä on riittoisasti pöytätilaa. Täällä voisi pitää vaikka palaveria. Ajanhallintaa rakastaville paljon liikkuville ryhmätyöskentelijöille suorastaan ihanteellinen paikka olla tehokas. Tänään täällä ei kuitenkaan pidetä palaveria, ei. Tänään bisnesluokan neuvottelutila kyyditsee syyslomalaisia pitkin Suomea aivan kuten muutkin osastot. Tänään hinta ei ole kenellekään esteenä, sillä matkaan on päästävä, syyslomaa vietetään kuitenkin vain kerran vuodessa.

Matkustan paljon junalla, enkä kuitenkaan ole ikinä oppinut varaamaan paikkaani ajoissa. Lomakaudet tulevat minulle joka kerta yllätyksenä ja nipin napin mahdun kyytiin. Liian usein päädyn juurikin tämmöiseen neuvottelutilaan, johon kokoontuvat nämä onnettomat huolellisuuden irvikuvat. 

Nuorehko bisnesmies paksuine lompakoineen, merkkikenkineen ja satoja euroja maksaneine omahyväisine hymyineen vastailee puhelimeen tärkeilevän isoeleisesti. Vieressä ryhdikkäästi istuva hienostorouva pörröisine kauluksineen ja kirkkaanpunaisine pikkusikareiden rypistäminen huulineen selaa naistenlehtiä. Yksi epäilemättä huomattavaa perintöä venaileva viimeisen päälle huoliteltu kauttaaltaan vaaleanbeige teinityttö naputtaa timantein koristeltua älypuhelintaan. Vanhempi partavedellä lätrännyt tyylikäs harmaahapsi yrittää olla hermostumatta, kun maha ottaa ikävästi kiinni edessä olevaan pöytään eikä mukavaa asentoa tahdo löytyä millään. Ja minä, jolla on valtava vadelmahillotahra rikkinäisissä farkuissa ja tolkuttoman naarmuinen läppäri jostain viime vuosituhannen puolelta, en kerta kaikkiaan tunne kuuluvani tähän kerhoon. 

Kukaan ei tiedä, miten hytissä tulisi käyttäytyä. Hiljaisuus tuntuu sietämättömältä, katsetta ei voi nostaa käsistään vilkaisematta vahingossa kanssamatkustajaa. Aika ajoin puhkeaa epämiellyttävän vaivaantunut keskustelu, jota bisnesmies yrittää epätoivon vimmalla herätellä. Mutta kukaan ei osaa ottaa kantaa pörssikursseihin. Hetki sitten hienostorouva nousi epäröiden ja ilmoitti hiljaa rykäisten menevänsä pissalle. Melkein anteeksipyydellen. Vielä neljä tuntia. Hyvää matkaa.

 

Elena

  

Kasvot menneisyydestä

Uskon nähneeni vilaukselta ihmisen, jota en ole tavannut vuosikausiin. Hän tuli eilen minua vastaan kadulla. Nuori nainen,  menestyvän ja hyvinvoivan oloinen. Yli kymmenen vuotta minua nuorempi. Lapsuusajan naapurini, saman kadun kasvatti kolmen talon päästä kodistani. 

  
Eräs hänen kanssa vietetty ilta on painunut mieleeni. Hän oli hyvin pieni, ehkä neljän vanha, kun hän yllättäin ilmestyi kotiovellemme. Kello oli jo paljon, tai ainakin niin paljon että alle kouluikäisten pitäisi olla valmistautumassa unten maille. Vaan tämä pieni naapurin tyttö seisoi meidän ovella. Hän pyysi minua tai siskoani tulemaan hänelle ja veljelleen lapsenvahdiksi. Eikä pelkästään pyytänyt, hän anoi. Hädissään. Muut naapuruston teinit oli käyty jo läpi, eikä kukaan ollut suostunut. Meilläkin oli siskoni kanssa illaksi suunnitelmia, jotka kuitenkin saivat jäädä meidän päätyessä yöksi naapuriin kaitsemaan lapsia. Tytön kirkkaat ja itkuiset silmät eivät antaneet meille vaihtoehtoja.
  

   

Kävi ilmi, että perheen äiti oli lähtenyt juhlimaan pikkujoulua työporukalla. Miehensä hän oli jättänyt lasten kanssa kotiin. Tai niin hän luuli. Äidin lähdettyä isänkin menojalka oli alkanut vipattaa. Tämän pienen tytön piti itse huolehtia siitä, että pärjäisi yön yli yksin kotona. Enkä epäile hetkeäkään, etteikö isä olisi jättänytkin lapsia yksin kotiin, jos tyttö ei olisi onnistunut löytämään yöksi itselleen lastenhoitajaa.
  
Sinä päivänä minulle valkeni, etteivät kaikki äidit ja isit ole yhtä hyviä äitejä ja isiä kuin omani. Eivät edes ne näennäisesti niin kiltit ja mukavat naapurin äidit ja isit. 
  
Elena 
  

Täydellinen nainen

Teinpä yllättävän havainnon tässä eräänä päivänä.

Huomasin, että olen vähitellen oppinut unohtamaan naisen, joka olen. Olen keskittynyt löytämään itsestäni naisen, joka voisin olla. Naisen, joka herää aamuisin keittämään kahvia miehelleen. Ah, niin pirteänä. Elämäniloisena. Siivoamaan ja pyykkäämään ja tiskaamaan. Naisen, joka haavehtii lapsista ja omakotitaloista ja lähiöelämästä. Tai toden teolla ainakin yrittää haavehtia. Kotiäitiydestä ja ripulivaipoista. Naisen, joka itkee vain salassa. Ja osaa hymyillä silloinkin, kun ei löydä siihen ensimmäistäkään syytä.

Naisen, joka asettaa surutta kaikki muut itsensä edelle. Hetkeäkään sitä epäröimättä. Heittää suosiolla haaveensa menemään. Ei jää murehtimaan niiden perään. 

Ehkä jonain päivänä minustakin tulee täydellinen nainen. Juuri tuollainen. Jonka ryhti ei lannistu vaikka koko maailma murenisi ympärillä. Täydellinen? Tai ehkäpä vain yksi niistä kuuluisista despered housewiveista. 

   

  

Elena

  

Tähtibloggaaja

Ohhoh. Jopas repäisin ja tein jotain hassua ja itseni tuntien melko yllättävää! Ilmoittauduin tuollaiseen Cosmopolitanin järjestämään tähtibloggaajaskabaan, josta saattaisi irrota jotain hienoja palkintojakin tai ainakin aavistus näkyvyyttä blogilleni. Aika kovia vastustajia näyttääpi olevan minulla, mutta päättäväisin mielin ja aimo annos pilkettä silmäkulmassa päätin lähteä kisaan mukaan. :)

 

Jos tunnette, että blogissani saattaisi piillä tähtiblogiainesta, voitte käydä antamassa sille äänenne (= tykkäyksenne) tai heittämässä kommentin täällä. 

Tuolla on suuri joukko hurjan mielenkiintoisia ja ihania blogeja, joista minä ainakin sain heti kättelyssä monta uutta jännää lukuelämystä! Käykäähän hakemassa mukavaa iltalukemista. Ja lemppariblogeja voi äänestää useampiakin!

 

Ilmoittakaa toki omat bloginne mukaan taisteloon, mikäli sellaista kirjoitatte! :) Ilmoittautumaan pääsee täällä.

 

Iloista tiistaipäivää ystäväiset!

 

Elena