tiistai 12. maaliskuuta 2013

Väriä elämään!

Joka kevät minä rakastun. Väreihin. Onko mitään kodikkaampaa kuin värit? En ole ikinä osannut päättää, mikä voisi olla lempivärini, joten olen päätynyt käyttämään niitä kaikkia! Ja aivan hullun lailla!


Uusin hankintani on söpö pieni väriläiskä eteisen lattialla. Tämä tämmöinen tarttui mukaan Ikeasta


Tuntuu, että minun asuntoon mahtuu loputtomasti kivoja värikkäitä mattoja. Nämä löytyi Kodin Ykkösestä


Ikea on siitä ihana, että siellä monet jutut on niin rohkean värikkäitä. Sohvatyynyt löytyivät sieltä. Anttilasta mukaan lähti Annon Tähkäverhot.


Pöydille on kiva ripotella värikkäitä tabletteja. Nämäkin on Anttilasta.


Ah, enhän ole ainoa joka rakastaa värikkäitä muistilappusia? Näitä löytyy onneksi varmaan jokaisesta putiikista!


Yksityiskohtien merkitystä kodikasta sisustusta mietittäessä on syytä olla vähättelemättä. Tämmöisiä ihanan kirkuvan pinkkejä magneetteja löytyy Ikeasta.
  

Intouduin värittämään myös uuden puhelimeni pinnan mitä riemastuttavimmilla suojatarroilla. Tällaiset voi tilata DesignSkinssiltä

Kyllä, kotini on värejä tulvillaan. Ja siksipä täällä viihdynkin niin hyvin! Uskaltakaa tekin rakastua väreihin hyvät ystävät! Ette tule pettymään :)
  
Elena
 

sunnuntai 24. helmikuuta 2013

Pienen ihmisen pieniä oivalluksia vol. 5

Tämä on tältä erää viimeinen pienen ihmisen pieni oivallus:


*****
Ihminen, luonto ja ihmisluonto

Tästä on vaikea kirjoittaa. Äärimmäisen vaikea. Se ei johdu siitä, ettenkö olisi ajatellut asiaa aikaisemmin, ei todellakaan. Tämä on minulle todella läheinen asia ja sitä on vaikea tiivistää muutamaksi kappaleeksi.

Kokoan ajatukseni ja mielipiteeni ihmiskunnan ja luonnon tämän hetkisestä suhteesta seuraavaan esimerkkiin, jonka kehittelimme ystäväni kanssa jo monta vuotta sitten:

Vuosi 1912. Titanicin neitsytmatka. Oih, ihana Titanic, uppoamaton laiva, itse Jumalakaan ei voi sitä hukuttaa. Uppoamaton totta vie, pelastusharjoituksia ei tarvittu, eikä liioin riittävästi pelastusveneistä. Mutta se pahuksen jäävuori... Titanicin uppoamattomuuteen luotettiin kivenkovaa. Varasuunnitelmia ei ollut. Osa ei suostunut lähtemään laivalta ollenkaan, jotkut jopa heittäytyivät pelastusveneistä takaisin Titanicin turvalliselle, valoisalle kannelle. Liian moni ei päässyt lähtemään, vaikka olisi halunnutkin. 
  

Aivan varmasti jokainen Titanicin matkustaja ja henkilökunnan jäsen uskoi viimeiseen asti maailman suurimman risteilijän uppoamattomuuteen. He olivat korviaan myöten veden peitossa, mutta uskoivat siihen. He olivat korviaan myöten veden peitossa, mutta sulkivat silti silmänsä.

Niin teemme mekin, joka päivä: Olemme korviamme myöten itse aiheuttamiemme ympäristöongelmien peitossa ja suljemme silti silmämme. Kohta on liian myöhäistä tajuta tosiasiat ja toimia. Kohta on liian myöhäistä tehdä oikein. Eikö olisi jo korkea aika ottaa opikseen edes jotain: Tämäkään laiva ei ole uppoamaton. 

*****

Elena 
  

lauantai 23. helmikuuta 2013

Pienen ihmisen pieniä oivalluksia vol. 4

Lukioikäisenä tyttönä pohdin myös sitä, mitä on hyvä käytös ja varsinkin sitä, kuinka sekin asia on kaukana mustavalkoisuudesta.

*****
Hyvä käytös

Kuinka kauan käytöstapoja tullaan oikeasti arvostamaan? Kuinka kauan kestää, että se viimeinenkin Käytöksen kultainen käsikirja on menettänyt tehonsa? Ei välttämättä kovinkaan kauan, kun jo tämän päivän nuoriso tuntuu oikein välttelevän kohteliaisuutta ja muiden ihmisten kunnioittamista. Nykyään pyritään olemaan omalaatuinen, kiinnostava, kenties jopa hieman silmiinpistävä, mutta joka tapauksessa mahdollisimaan erilainen persoona kuin muut. 

Eikä meille tulisi mielenkään availla joka käänteessä ovia vanhemman sukupolven edustajille, saati sitten teititellä heitä. Eikö todellakaan? Uskon, että itse asiassa aika monella nämä asiat ja jopa niiden toteuttaminen tulevat silloin tällöin mieleen, mutta toteutusvaihe on usein kuitenkin vain jotenkin saavuttamattomissa: "Kun ei kukaan muukaan, niin miksi sitten loppujen lopuksi minäkään? Antaa olla." 

 
Ovatko nykypäivän äidit ja isätkään hyvin käyttäytyvien eliittiä? Pitäisikö lapset sittenkin lähettää suoraan isovanhempiensa oppiin? Niin, siellä he oppisivat vanhanaikaisella säröllä kunnioittamaan iäkkäämpiä osapuolia, syömään haarukalla ja veitsellä sekä leikkimään siivosti keskenään. 

Isovanhempiensa helmoissa lapset todennäköisesti oppisivat myös tietynlaisiksi rasisteiksi. Usein vanhemman kansan on äärimmäisen vaikea hyväksyä kirkuvan vihreitä rastoja, kehoa koristavaa tatuointia tai Marilyn Manson -tyylistä ilmettä. Lisäksi monet ovat yhä tänäkin päivänä hyvin epäilevällä, osa jopa tuomistevalla kannalla esimerkiksi tummaihoisia kohtaan, homoseksuaaleista puhumattakaan.

***** 
  
Elena

perjantai 22. helmikuuta 2013

Pienen ihmisen pieniä oivalluksia vol. 3

Tämän tehtävänannon muistan kirkkaasti lukioajaltani vuosien takaa: Valitse yksi seitsemästä kuolemansynnistä ja kerro, miten se liittyy sinun elämääsi.
 
*****
Ylpeys
 
Ala-asteen miesopettaja. Hänpä se vasta olikin oikein opettaja-ainesta, omahyväinen itsensä kehuskelija. Hän näki itsensä niin paljon muita - varsinkin oppilaitaan - ylempänä, eikä missään nimessä vaivautunut peittelemään sitä. Hän rakasti itseään enemmän kuin ketään muuta koko maailmassa ja oletti muiden tekevän samoin. Hän suorastaan ylisti ja palvoi itseään ja niitä oppilaita, joiden kaltainen hän itse oli ollut lapsena: riehuja, seinille hyppijä, huonokäytöksinen. Muut lapset olivat kuonaa, joita ei tarvinnut kohdella kunnioittavasti, joita ei tarvinnut kohdella lähestulkoon edes ihmisinä. Sisäänpäin suuntautunut ei saanut olla. Hiljaisuus oli rikos, joka oli kitkettävä joukosta tilanteen tullen vaikka nöyryyttämällä koko luokan, ellei koko koulun edessä ja silti hän vain kuvitteli tekevänsä palveluksia! Hän oli yleisesti vihatuin ja pelätyin opettaja koko kuusisataapäisessä koulukeskuksessa. 

Hänellä oli kaksi varoitusta väkivaltaisesta käytöksestä oppilasta kohtaan, mutta koulun kaikin puolin sokea naisrehtori jaksoi ehdoitta uskoa tämän "pohjimmiltaan kultaiseen sydämeen". Hän ei sen takia tule luultavasti koskaan saamaan viimeistä varoitustaan. Ala-asteen opettaja... Luoja varjelkoon hänen nykyisiä ja tulevia oppilaitaan. 


*****

Elena

torstai 21. helmikuuta 2013

Pienen ihmisen pieniä oivalluksia vol. 2

Pieni ajattelevainen lukiolaistyttönen täällä taas hei :)

*****
Ulkonäkökeskeinen kulttuuri vaurioittaa lasta jo varhain
   
"Ooh! En mä voi kuolla vielä! Mä haluun shoppailla enkä oo tapaillu tarpeeksi poikia! Enkä oo ehtiny ostaa vielä tarpeeksi meikkejä! Mun tarttee vielä saada kirjottaa siihen muotilehteenki! Mun elämä ei voi olla vielä ohi! Yhyy", kirkuu alle kouluikäistenkin pikkutyttösten suosiman lastenohjelman järkyttävin meikein ja suorastaan huorahtavin vaattein varustettu päähenkilö sunnuntaiaamun alkajaisiksi parhaaseen pikkutyttösten tv:n katseluaikaan. 
   
Saakelin media. Ei sitä silloin kymmenen vuotta sitten, kun itse aamuisin kokoontui tv:n ääreen, tarjottu lastenviihdykkeeksi puolipukeisia tyttöjä ja keskustelua meikeistä, muodista ja irtosuhteista. Ei todellakaan. Silloin Nalle Puh, Tao Tao ja Tohtori Sykerö kertoilivat elämänviisauksia pursuilevia tarinoita toisten auttamisesta ja läheisten ihmisten merkityksestä. 
  

Lapsi arvioi herkästi itsensä ulkonäkönsä perusteella, tuhahdellaan kilpaa. Mutta onko tuo nyt mikään ihmekään kun viitsii avata silmänsä ja vilkaista ympärilleen! Aikuiset ihmiset tuputtavat toisilleen maalia naamaan, permanenttia päähän ja kaiken maailman epäkäytännöllisiä ei aivan ketän hyödyttäviä rakennekynsiä poikineen. Kaikki on niin pinnallista. 
  
Kuka tässä yhteiskunnassa vielä puolustaa luonnollisuutta? Kuka tässä yhteiskunnassa vielä uskaltaa puolustaa luonnollisuutta? Kuinka monen lapsen, nuoren jos aikuisenkaan keskustelunaiheina on ennemmin maailman hyvinvointi tai vaikkapa uskonnot kuin muoti, meikit ja vaatteet? Oman kokemukseni mukaan ei valitettavasti juuri kenenkään.

***** 
   
Elena

keskiviikko 20. helmikuuta 2013

Pienen ihmisen pieniä oivalluksia vol. 1

Löysin arkistojen kätköistä joukon mitä riemastuttavampia ajatelmia vuosien takaa lukioajoiltani. Nämä liittyvät kenties johonkin etiikan kurssiin... Jotenkin nämä onnistuivat saamaan minut hymyilemään, joten ajattelin jakaa näitä pienen ihmisen pieniä oivalluksia teidänkin kanssa! Tässäpä niistä ensimmäinen:

*****

Onko elämä menestystarina?

Elämästään voi aina, korostaen sanaa aina, löytää valittamisen aihetta: Kurja työ, kurja palkka, liian lyhyet lomat, liian pieni asunto, liian lyhyt kesä, kalliit bussimatkat, huonoja tosi-tv sarjoja, kovaa vessapaperia... Tavallista kurjempien ihmisten tavallista kurjempaa kärsimystä!

Onko näin? No ei paljon kyllä naurata, maailmahan suorastaan potkii päähän. Mutta entäpä jos kaikki sattuukin omalla kohdalla olemaan vallan täydellisesti: rahaa on riittämiin, samoin lääniä asunnossa, töissä voi käydä jos jaksaa, ruoat tarjoillaan kulta-astiastolta ja vessapaperikin on vessapapereiden eliittiä. Silloin ajatus helposti siirtyy ympäröivään maailmaan, joka on murheita tulvillaan. Ja kappas, taas tuntuu kurjalta: Miten minä muka ansaitsisin syödä mahani täyteen kultalautaselta, kun joku toinen joutuu juomaan kuravettä?


Voi ihmiskuntaa. Ryhdistäydy! Elämän tarkoitus tuskin on löytää elämästä vain mahdollisimman paljon huonoa ja kurjaa. Märinä sikseen.

Onnea ei kannata jäädä odottamaan. Se täytyy vain oppia näkemään pienimmissäkin asioissa. Asioissa, joista elämämme koostuu. Minä olen tässä, koirankopin kokoisessa asunnossani, risaiset villasukat jalkoihin vedettyinä, katse ulkona harmaudessa, räntäsateessa. Pieni lapsi, kumisaappaat ja kuralätäkkö. 

Minä olen tässä, tänään, juuri nyt. Juuri nyt maailman onnellisimpana ihmisenä. 


*****

Elena

keskiviikko 13. helmikuuta 2013

Kullankaivaja

Nyt tuuttaa aika noloa settiä täältä näin. Minä olen koukussa. Nettipeliin. Huhhuh.

Minun luonteelle ei ole ominaista koukkuuntua mihinkään.  Ei ole yhtäkään televisiosarjaa, jota seuraisin säännöllisesti, ei pienintäkään rutiinia jota noudattaisin täsmällisesti. Tai edes suurpiirteisesti. Olen aivan liian laiska ja kyllästyväinen sellaisiin. Mutta nyt, tämä huikea peli, Gold Strike, on tuppautunut arkeeni melkein päivittäiseksi piinaksi.

Piinaavan pelistä tekee se, että sepä ei olekaan mitään harmitonta puutarhan kitkemistä. Tässä pelissä kaivetaan kultaa ja siinä kuulkaa kyseessä onkin ihan todellinen aivopähkäily. Onko jo syytä huoleen, kun sulkiessa silmäni näen välittömästi  sieluni silmin edessäni minkäs muunkaan kuin Gold Striken hämyisen kuontalon? Hrr.
  
Tältä näyttää koukkuuntumiseni kohde.
Vielä hurjan paljon nolommaksi tilanteesta muovaa se, että koukussa ovat itseni lisäksi myös sisareni, äitini ja isäni. Meneillään on armoton (ja loputon? voi apua) skaba kullankaivuun mestaruudesta! Isi on johdossa. 

Koe Gold Strike täällä. Omalla vastuulla.
  
Elena 
  

sunnuntai 27. tammikuuta 2013

100 lukijaa!

  

Mitä ihmettä, lukijoita pikku blogillani on yhtäkkiä jo 100 kipaletta! Jopas jopas. 
  
Ihan rehellisesti, en olisi ikinä uskonut että höpinäni herättää kiinnostusta. Ainakaan tässä laajuudessa. Enhän minä postaile edes päivän asuja! Mikä ihme täällä oikein vetää puoleensa? Olipa syy mikä tahansa, minulla on ainakin ollut hauskaa ja mielenkiintoista kylvää ajatuksiani myös oman pääni ulkopuolelle. Ja varsinkin saada lueskella myös teidän ajatuksianne!
  
Eiköhän tämä blogihöpötys saa jatkua vielä ainakin jonkin aikaa. Sen verran koukuttavaa puuhastelua tämä tämmöinen. 

Mukavaa sunnuntai-iltaa kaverit! :)
  
Elena
   

sunnuntai 20. tammikuuta 2013

Iso herne pienessä nenässä - Hynynen ja Vain elämää

Kotiteollisuus-yhtyeen keulakuva Jouni Hynynen kiskaisi keilapallon kokoisen herneen nenänsä syövereihin huomattuaan, minkälaisiin myyntilukemiin Vain elämää –tv-sarjan seurauksena julkaistut levyt ovat yltäneet. Kiukunpuuskassaan hän alentuu kolumnissaan lyttäämään syvälle maanrakoon koko suurta menestystä niittäneen ohjelman. Osansa saavat toki myös sen tähtiesiintyjät ja jopa katsojat: 
  
Vain elämää -ohjelman tuotantoyhtiö väittää tekevänsä ”iloista laatuviihdettä”. Tuossa väitteessä ei mene kuin kolme asiaa pieleen. Iloinen, laatu ja viihde. Meillä Karjalassa tajutaan, että kyllä paska on paskaa, vaikka sitä kutsutaankin iloiseksi laatuviihteeksi. Aikuiset ihmiset, nämä niin sanotut tähdet, istuvat pöydän ääressä kitaten punaviiniä ja syöden sisäfilepihviä, välillä avaudutaan ja kerrotaan lapsuuden ja aikuisuuden traumoista, käydään laulamassa kolmen euron taustojen päälle joku kusinen kappale ja sitten halaillaan ja tirautellaan porukalla pienet itkut.
  
Mitä helvetin iloista laatuviihdettä se semmoinen on? Huijausta se on. Huijausta, johon on langennut koko Suomen kansa. 
    
     

  
Hyvä on, jokaisella on oikeus mielipiteeseen. Äärimmäisen toivottavaa on, että jokaisella olisi myös ymmärrystä tahdikkuuteen mielipiteensä esittämisessä. 
    
Televisioala porskuttaa nykyään realityn voimalla eteenpäin, sen me tiedämme jokainen. Reality on huomattavan halpaa ja nopeaa tuottaa. Niin loputtoman harmillista kuin se onkin, laatudraama jää hurjan usein kakkoseksi realitylle uusia ohjelmasisältöjä televisiokanaville valittaessa.
     
Joten, mikä olisi taiteilija Hynyselle sopivaa reality-viihdettä, kun Vain elämää ei tunnu uppoavan? Tuuri? Tallinna? BB? Vai voisiko Hynysen mieleen olla uusi hääohjelma, jos joku näkökulma häihin olisikin vielä käsittelemättä? Kiinnostaisiko häntä kauneusleikkaukset? Lapsimissit tai luksusmammat? Ehkä koiran värjääminen siniseksi..? Shoppaus-, kokkaus-, deittaus-, meikkaus-, sheikkaus-, treenaus-, trimmaus-, skimbaus- vai ryyppäysmaratonit? Tuntuu uskomattomalta, että juuri Vain elämää –sarjan kohdalla Hynynen päättää käyttää sanaa paska.
  
Vain elämää -sarjassa jokaiselle suomalaiselle tutut ihmiset paljastavat omat kipupisteensä. Heikkoutensa ja vahvuutensa. Herkkyytensä. Osoittavat kasvaneensa ihmisinä vaikeiden aikojen myötä. Vahvistuneensa. Ja ennen kaikkea osoittavat olevansa iloineen ja suruineenkin kuin kuka tahansa meistä. Heidänkin elämänsä – monille niin tuntematon ja usein jalustalle nostettu taiteilijaelämä – on toden totta pohjimmiltaan vain elämää
 
Hynynen kauhistelee kyseisen sarjan tulevan uusintana ehkä jo kevään aikana. Toivon todella, että hänkin onnistuisi ylittämään ennakkoluulonsa ja katsomaan ohjelman läpi. Ja ehkä oppimaan ohessa ripauksen nöyryyttä.
 
Jouni Hynysen kolumnin voi käydä lukemassa täältä.
 
Elena

torstai 17. tammikuuta 2013

Egojen taistelo

Tiedättekös niitä ihmisiä, jotka puhuvat ja puhuvat ja puhuvat. Itsestään. Saavutuksistaan. Kertoilevat innosta säteillen, kuinka projekti toisensa perään on onnistunut parhaalla mahdollisella tavalla. Yleensä juuri heidän ansiostaan. Heidän korvaamattoman työpanoksensa voimin.   

Minä joudun työskentelemään tuollaisten ihmisten kanssa joka päivä. Valtavien egojen ristitulessa on kamppailtava taukoamatta päänsä pitimiksi. Tai pitääkseen edes jollain tavalla nenänsä pinnan yläpuolella. Ja saadakseen itselleen edes ripauksen siitä kiitoksesta, joka tekijälle kuuluu, ennen kuin joku ehtii kaahata edelle varastaen suurimman kunnian omiin nimiinsä. 
 
Isäni piti minulle pienen puhuttelun. Sellaisen hyväntahtoisen kannustavan puhuttelun. Hän tietää, ettei minulla ole kauhean valtaisaa egoa. Sellaista, jota alallani selviytyäkseen melkein vaaditaan. Ehei, minut on helppo taittaa tossun alle. Aivan liian helppo. 
  
Isäni käski minun pysyä tiukkana. Ja nostaa nenääni hieman pystympään. Ei paljon, pikkuisen vain. Voi kunpa tietäisinkin miten.
  
Elena
 

keskiviikko 16. tammikuuta 2013

Pieni sätkivä mummo

Tänä päivänä minulle tapahtui jotain sellaista, mikä nostatti samaan aikaan niskavillani pystyyn ja tirautti kyyneleet silmiin.

Asun kerrostalossa, neljännessä kerroksessa. Ikkunoistani on mainio näköyhteys pitkälle joka suuntaan. Oli iltapäivän vilkkain hetki, kun rupattelin puhelimessa niitä näitä ystäväni kanssa ja ajauduin tuijottelemaan makuuhuoneeni ikkunasta ulos. Yhtäkkiä huomasin, kuinka pieni hahmo maassa sätkytteli menemään jalat taivasta kurotellen kaukana erään talon edustalla. Kaikki ei selvästikään ollut hyvin tuolla pikkuisella olennolla. Katsoin ympärille, ihmisiä oli kaikkialla, kävelivät määrätietoisesti, yksin, ryhmissä. Lähtivät kodeistansa, tai kaupasta, odottivat kyytiä, lenkkeilivät. Ohittivat tuon maassa makaavan apua tarvitsevan vain kymmenen metrin päästä. Ja aivan varmasti huomasivat hänet.

Kukaan ei tehnyt mitään. Ei kukaan. Lopetin puhelun kiireenvilkkaan, nappasin avaimet taskuun, suunnistin hissiin ja mietin valmiiksi osoitteen hätäkeskusta varten.   


Sätkyttelevä mytty paljastui pikkuruiseksi mummoksi. Hän itkeä vollotti sydäntäsärkevästi. Huusi apua. "Herran enkeli tuli pelastamaan minua", mummo sopersi itkun seasta kun kumarruin selvittämään hänen tilaansa. Mummoparka oli horjahtanut selälleen, eikä ollut päässyt enää ylös omin avuin. Mihinkään ei onneksi tuntunut sattuvan ja sain kuin sainkin nostettua mummelin takaisin jaloilleen ja saatettua kotiin. 

Tänä päivänä häpeän naapureitani enemmän kuin mitään pitkään aikaan. Ja koko ihmisluonnetta. Jospa yritettäisi pitää vähän parempaa huolta läheisistämme. Heistäkin, joita emme tunne.
 
Elena
  

tiistai 15. tammikuuta 2013

Nyt Sinä pääset ääneen!

Sietämättömiä selkäkipuja, hataria haaveita, ujoja uudenvuodenlupauksia. Pienen pieniä askelia kohti parempaa elämää. Tämmöisillä eväillä olen lähtenyt kohtaamaan tämän vuoden haasteita. Selkä alkaa onneksi olla jo paremmassa kunnossa ja voin taas ilman suurempia kärsimyksiä istua koneen ääressä tekemässä töitä jopa useamman tunnin kerralla. Eläköön!

  
Aika mielipuolinen suunnitelma valtaa alaa mielessäni: ajattelin päästää teidät valloilleen ja yrittää parhaani mukaan selvitä seurauksista. Elikkäs te, armaat stalkkailijani, saatte nyt avata ajatuksianne tähän suuntaan ja kertoa, minkälaista sisältöä haluaisitte tänä vuonna täältä löytää! Mikä on ollut hyvää ja mikä huonoa? Onko ulkoasussa parantamisen varaa (aivan varmasti on, mutta millaista)? Haluatteko tietää minusta jotain? Mitä? (Hui.) Ja kuinka usein te jaksatte/haluaisitte oikeasti näitä löpinöitäni lueskella?
  
Toden totta tiedän, etten ole se kaikista aktiivisin bloggaaja, eikä minusta todennäköisesti sellaista ikinä tule. Se ei varmastikaan miellytä kaikkia. Kirjoittajana olen hirvittävän kriittinen, eikä itsesensuurini usein päästä juttujani leviämään pöytälaatikoiden ulkopuolelle... Ja ei, en osaa kertoa teille, minkälaiset sukat ostin tänään Seppälästä. Tai että töiden jälkeen kävin polkemassa kuntopyörällä kolme kilometriä. Olen tottunut tuottamaan hieman erilaista sisältöä, sellaista jota voisi olla melkein mahdoton suoltaa viikon jokaisena päivänä. 
 
Toivottavasti ajatuksia heräilee ja jaksatte naputella niitä minullekin luettavaksi! :)
 
Elena
     
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...