DesignPässi

Eilisen riemastuttavan tyttöjenillan suurin järkytys liittyi erääseen pässiin:

  

Tämä pässi on suomalaista designia, Aarikkaa. Se on 24 cm korkea ja valmistettu puusta. Pässiä tehdään useassa eri värissä: puunvärisenä, monivärisenä ja valkoisena. Pässi ei sovellu leikkikaluksi, vaan se on tarkoitettu koriste-esineeksi. Pässi on mieluisa lahja laadun ystävälle!

 

Mukava pässi kerta kaikkiaan, kyllä. Mutta nyt pääsemme käsiksi siihen järkyttävään osuuteen: hinta. Mitä arvelisitte? Ehkä satasen tai pari, kuitenkin suomalainen laatutyö kyseessä. Voihan se olla että pässistä pääsee pulittamaan yllättäin jopa viisikin sataa, tuskin nyt kuitenkaan kuutta... Ei, ystävät. Tämä pässi maksaa 1.650,00 euroa.

  

Kertokaa minulle, mistä tämmöinen hinta kumpuaa? Vai kumpuaako mistään..? Voisikohan olla, että suomalaisilla designpässeillä on vaan yksinkertaisesti kihahtanut pissi päähän? Mene ja tiedä.

 

Elena

  

O Holy Night

Isä on laittanut takkaan tulen. Äiti on pudottanut riisipuurokattilaan mantelin. Talo on tulvillaan lämpöä ja piha on tulvillaan puhdasta valkeaa lunta. Kenelläkään ei ole kiire mihinkään. Jostain kaukaa kantautuu joululauluja....

 

   

Fall on your knees! 

Oh, hear the angel voices! 

O night divine, 

the night when Christ was born
  

Ihanaa joulua teille kaikille ystäväiset!

Nauttikaa. 
  

Elena 

   

Jotain mitä odottaa

Talven pimeinä iltoina olen useamman kerran miettinyt, mikä on se tunne, joka on puuttunut elämästäni jo pidemmän aikaa. Se tunne, joka jollain tapaa saattaisi olla osaltaan jopa avain onnellisuuteen. Olen päätynyt siihen, että se on kaikessa yksinkertaisuudessaan tunne siitä, kun on jotain, jota odottaa.

    

   

Aivan pian koittaa jouluaatto. Lapsena joulua - ja ennen kaikkea joulupukkia suurine paketeineen - odotti jännityksen ja kauhun vallassa usein suorastaan oksentamisen partaalla. Huomaan odottavani sitä vieläkin. Kiva lapsekas kutina vatsan pohjalla voimistuu viisareiden liikkeiden tahdissa. Koko suku kokoontuu taas yhteen. Syömään. Laulamaan. Jakamaan lahjoja. Osoittamaan, kuinka tärkeältä tuntuu kuulua juuri tähän perheeseen.

Tuon kaiken ihanuuden lomitse kivulias totuus hieroutuu vasten kasvoja: Hyvin pian joulun jälkeen koittaa jälleen tyhjyys vertaansa vailla. Taas on kokonainen vuosi kohdattavana. Aivan yksin. Tarvitsen jotain, jota kohti tarpoa. Jotain, jota suunnitella ja jonka vuoksi olla innoissaan. Jotain, jota odottaa ja jännittää. Aivan kuten lapsuuden joulut. 

En tiedä vielä, mitä se voisi olla, mutta aion ottaa sen selville vielä ennen kuin vuosi vaihtuu! 

 

Elena

    

Joulukilvan voittaja!

Joulukilvan osallistumisaika loppui eilen 

ja tänään olen suorittanut arvonnan! Jännitys tiivistyy, 

kuka voittaa upeat DesignSkins -kuoret 

puhelimelleen...

Voittaja on:

sinzu-sinzu! 

  

  

Hurrrjat määrät onnitteluja sinzu-sinzulle, 

sinuun ollaan yhteydessä sähköpostitse lähipäivinä. 

Suurkiitos kaikille osallistujille ja hirmuisesti kivaa
joulumieltä teille jokaiselle!  :)

 

 

Elena

  

Vielä ehdit osallistua Joulukilpaan!

Heippahei kaverit! Vielä on muutama tunti hyvää aikaa osallistua kivaan arvontaan, jossa voi voittaa puhelimeensa upean tuunauksen! Osallistuminen on helppoa kuin leikki, ohjeet löydät täältä.

 

 

Huomenna suoritan arvonnan, peukut pystyyn! :)

 

Elena

95 vuotta

Hämmentävä itsenäisyyspäivä. Hämmentävä siksi, että kaikkia itsenäisyyspäiväperinteitäni uhmaten olen viettänyt koko pitkän päivän sisätiloissa. Yksin. Katsomatta linnan juhlia (Pööpö vei telsun). Kuunnellen radion tylsää keskusteluohjelmaa. Kirjoittaen. Rapistellen sinivalkoisia karkkeja. Syöden oikein perinpohjaisen antaumuksella ja varmasti monen monen muunkin edestä. Potien ähkyä.

Jenni Haukio ja presidentti Sauli Niinistö,
upeannäköinen pari! :)

Nyt taitaa linnan karkelot olla jo voiton puolella ja lehdet painavat kiireen vilkkaa niitä kaikista kuumimpia juoruja ja tärkeimpiä yksityiskohtia itsenäisyyden juhlinnasta: Pukuloisto! Siellä on linna taas ollut täynnä rinsessoja ja rinssejä, jotka tahoillaan yrittivät vakuuttaa, säväyttää, kohauttaa, painua mieleen... Kauhea stressi on raastanut yhtä jos toistakin linnaan valmistautunutta varmasti viikko tolkulla. Kaikki katseet on suunnattu heihin ja ennen kaikkea siihen, minkälaisiin rytkyihin tänä vuonna on päätetty verhoutua. Liekö monikaan ajatellut asetelman absurdiutta sen kummemmin...

Kuvia löytyy jo nyt. Näkyikö jollain tissi, kuka vilautti reittä? Ei hätää, kaikki selviää parilla klikkauksella! Ruususia löytyi jälleen pitkä lista. Nyt viimeistään on taas ehdottomasti syytä pitää kaunottarille pienet missikisat, kuka olikaan se kaikista kaunein kukkanen, joka erottui edukseen väkijoukosta?

Kertokaapa minulle, onnistuiko kukaan vetämään vertoja juhlien emännän, Jenni Haukion loisteelle? Presidenttipari taisi vetäistä voiton kotiin tässä pukeutumisskabassa... Ainakin minun mielestä :)

Hyvää syntymäpäivää Suomi!

Toivottaa,
Elena 

Ps. Muista käydä osallistumassa Joulukilpaan, voit voittaa puhelimeesi upean tuunauksen! :)

JouluKilpa!

Joulunodotuksen kunniaksi aion nyt tehdä jotain ennenkuulumatonta: Pistän pystyyn pikkuisen arvonnan! DesignSkins nimittäin antoi uskolliselle asiakkaalleen, minulle, mahdollisuuden pitää arvonnan teille hyvät ystävät. Jos ette ole aiemmin vielä törmänneet moiseen DesignSkinssiin, niin se siis valmistaa upeita suojakuoria melkeinpä laitteelle kuin laitteelle! Siinäpä muuten oiva joululahjaidea!

   

   
Olen koonnut tähän muutamia lempparipuhelinkuoriani kyseiseltä palvelulta (okei, kertyi vähän enemmän kuin muutama, mutta yritäs noista nyt sitte muka valita parhaat!), tuolta löytyy aivan älyttömästi kaikkia kivoja kuvavaihtoehtoja, voitte käydä selailemassa lisää TÄÄLTÄ. 
 
  

Noiden perinteisten kuvakuorien lisäksi on nyt ilmeisesti ihan vasta tullut 3D-pintaisia HaptikSkins-kuoria. Tyylikkäitä näyttävät olevan nämäkin: 

  

  

Arvonnasta voit voittaa puhelimellesi uuden upean ilmeen! (Arvo noin 15 euroa.)

  
Kuoren kuvan itselleen voi valita DesignSkinssin omista kuvagallerioista, tai vaihtoehtoisesti kuoren voi tilata omalla kuvalla varustettuna!

Säännöt:

Voit osallistua kisaan yhdellä arvalla, jos käyt DesignSkinssin sivulla etsimässä mieleisesi kuorikuvan ja linkität sen tähän. 

Voit osallistua kisaan kahdella arvalla, jos yllämainitun lisäksi löydän sinut lukijalistaltani. Uudet lukijat hyväksytään tietysti myös! :)

Voit osallistua kisaan kolmella arvalla, jos yllämainittujen lisäksi kerrot kilpailusta omassa blogissasi! Halutessasi voit hyödyntää väsäämääni JouluKilpa-kuvaa :)

Anonyymit osallistujat, jättäkää jälki itsestänne! Keksikää itsellenne nimimerkki tai jättäkää sähköpostiosoite :)

Kilpailu päättyy 16.12.2012.  

Hyvää arpaonnea ja kivaa alkavaa viikkoa kaikille teille ystävät! 
   

Elena
    

Elämä jatkuu

Tänään on hyvä päivä. Onhan joulukuu! Ja teepannu porisee. Ja lunta tupruttaa taivaan täydeltä. Tänään ei itketä ollenkaan, vaan käperrytään viltin sisässä sohvan nurkkaan keskittymään siihen lapsenomaiseen jännitykseen, mikä ilmestyy vatsan pohjalle joka vuosi joulun kolkutellessa ovella. 
     
Huomenna Pööpö vie loput itsestään pois luotani. Huomenna minä lakkaan olemasta avovaimo. Alan totutella jälleen kerran ripauksen verran yksinäisempään elämään. Huomenna itken ehkä kyyneleen tai kaksi. En sen enempää. Elämän on jatkuttava. Ja se jatkuu.
      

    

Kiitos tuesta kaverit. Tiedättekös, nyt minulla on kaikki ihan hyvin. Aika outoa, mutta kyllä. Minulla on kaikki hyvin.

  

Elena

  

Kyyneleitä junamatkalla

Seitsemännen vaunun perällä istuva nuori nainen tuntuu kovin heiveröiseltä. Jotain on sattunut. Hän mainitsee hiljaisella värisevällä äänellä puhelimeen, ettei kehtaisi itkeä junassa. Silti kyyneleet virtaavat vuolaasti pitkin poskia ja silmät punottavat raskaasti. Nyyhkytys kantautuu monen penkkirivin päähän. Nainen ei itse sitä huomaa, sillä hänen korvaansa puhuu taukoamatta joku. Joku, jolle nainen nyökyttää hiljaa. Joku, joka varmasti yrittää parhaansa mukaan lohduttaa tuota surkeannäköistä olentoa. Ehkä kannustaa.

Käy ilmi, että naisella on ollut raskas viikko takana. Työrintamalla iso projekti on juuri saatettu päätökseen ja se on verottanut voimia. Hiukan liikaa.

Käy myös ilmi, että nainen on tullut jätetyksi. Ihan vasta muutama tunti sitten. Hän matkustaa perheensä luokse hakemaan muuta ajateltavaa. Saamaan tukea. Paha olo ei ota loppuakseen. 

Tuo seitsemännen vaunun perällä istuva nuori nainen olen minä. Palasina. Yksin. Joinakin päivinä elämä tuntuu niin paljon raskaammalta kuin toisina.

Elena

Kaipuu kauas

Vuoden 2011 ihka ensimmäisen päivän aamuna noin klo 6.00 päätimme kahden hyvän ystäväni kanssa varata matkan. Mahdollisimman kauas. Kaikki olimme enemmän tai vähemmän erinäisten murheiden alhossa, eikä alkava vuosi antanut ensimmäistäkään lupausta paremmasta. Oli saatava jotain, jota odottaa. Jotain, jota suunnitella ja ajatella loskaisina aamuina bussipysäkillä hytistessä. Niinpä me keksimme Kaakkois-Aasian. Me keksimme Thaimaan.

Ajattelinpa, että voisin jakaa teille muutamia kuvia, jotka olen tuolta unohtumattomalta matkalta ikuistanut muistikorttini syövereihin:

   
Hiekkarannat täyttyivät itseään grillailevista turisteista jo aamuvarhaisella. Rannoilla oli helppo tehdä uusia tuttavuuksia, lomailijoille oli järjestetty paljon aktiviteetteja vesiskoottereiden ja banaanivenekyytien muodossa. Ravintolaruokia ja -juomia sai tilata joka raossa nököttävistä rantakojuista. Vapaa-aikaa viettävät thaimaalaiset lötköttelivät mieluusti varjossa palmuihin viritetyillä riippumatoilla rannan tuntumassa. 

  
Iltaisin pariskunnat sytyttelivät rannoilla sydänlyhtyjä ja päästivät ne pienten toiveiden siivittäminä pimenevälle taivaalle. 
  

     

Järin rikasta vaikutelmaa Thaimaasta oli mahdoton saada. Väki tekee kovasti töitä pärjätäkseen noinkin hyvin. Turistikohteet oli kiillotettu säihkyviksi, mutta kun jaksoi retkeillä vähän kauemmas ihan tavallisten paikallisten pariin, onnistui saamaan silmäyksen aidommasta Thaimaasta. Siitä, missä köyhyyttä ei oltu pistetty piiloon.  
  

Luonnon upeus ja monimuotoisuus Thaimaassa pääsi suorastaan yllättämään. Kallioseinämillä rimpuili liaanien varassa lauma apinoita. Urheimmat uskalsivat tulla ihmisiä lähelle ja palkkioksi he saivat yleensä jotain pientä purtavaa. Apinoita ei saanut kiusata liikaa. Banaani piti antaa suosiolla, sillä muuten ne olisivat saattaneet suutahtaa.  

Oikealla ylhäällä olevan kuvan otin James Bond -saarella, jossa on kuvattu kohtauksia James Bond ja Kultainen ase -elokuvaan. 
  

   

Thaimaalaisille asiat eivät ole niin justiinsa, kuten näistä aivan jokaista kadunkulmaa koristavista epäilyttävästi rätisevistä ja paukkuvista piuhasotkuista saattaa päätellä. He eivät liioin välitä säännöistä, eivät aikatauluista tai nopeusrajoituksista. Asiat sujuvat omalla painollaan.

Thaimaalaiset tekevät pitkiä työpäiviä, saavat pientä palkkaa ja opiskelevat jos suinkin ehtivät. Englannin kielen he joutuvat opiskelemaan itsekseen ja jotkut pyytävätkin turisteja opettamaan heille kieliä pientä korvausta vastaan. Työpäivän aikana pidettävät tauot venähtävät helposti pitkiksi turistien kanssa mukavia rupatellessa ja lautapelejä pelaillessa. Mutta kuten todettu, se ei ole niin justiinsa, kenenkään työpaikka ei joudu vaakalaudalle sen takia. Tärkeintä on olla iloinen.
   

    

Vatsani rakastui thaimaalaiseen keittiöön ja niin rakastuivat makuhermonikin. Saimme joka aamu aamiaiseksi tuoreita paikallisia hedelmiä: nyrkin kokoisia viinirypäleitä sekä käsittämättömän mehukkaita ananaksia ja vesimeloneja. Päivälliseksi söimme perinteisiä thaimaalaisia herkkuja kaikilla mausteilla. 

Thaimaan eräällä pienellä saarella söin varmasti elämäni unohtumattomimmat kevätkääryleet. Ruoka oli hintaansa nähden huomattavan laadukasta ja maukasta. Ainoastaan kerran meille tarjoiltiin matoja maustepurkissa.  

  

Vaikka turistit paksuine kukkaroineen ovatkin valloittaneet Thaimaan suosituimmat kohteet, hintataso siellä on pysynyt edelleenkin kohtalokkaan alhaisena. Matkalaukut eivät nimittäin meinanneet millään mahtua kiinni paluumatkalle lähdettäessä tuliaisten vallatessa alaa laukkujen pohjalla. Pari ylimääräistä kassia ei olisi ollut yhtään pahitteeksi. 

  

Uskonto on tärkeä osa buddhalaista Thaimaata. Heidän jumala tuntui äärettömän lempeältä ja rohkealta, ei ollenkaan lannistavan tuomitsevalta. Jumalille oli rakennettu pieniä alttareita jokaiseen hotelliin, ravintolaan ja kauppaan ja niihin oli jätetty lahjaksi jos jonkinlaista evästä venailemaan suurempia voimia saapuvaksi. 

Myös kuningastaan thaimaalaiset pitävät suunnattoman suuressa arvossa ja tuntuvat rakastavan tätä täysin pyyteettömästi. 

  

  

Thaimaalaiset hymyilevät aina. Ja vilkuttavat. Aivan kaikille. Saimme paljon uusia ystäviä paikallisista hotelli- ja ravintolatyöntekijöistä sekä tuk-tuk-kuskeista. He halusivat viedä meidät monena iltana rannalle soittelemaan kitaraa ja laulamaan. Yhteistä kieltä meillä ei ollut, mutta se ei haitannut ollenkaan. Meihin ihastuttiin, suorastaan rakastuttiin. Tai ei minuun, mutta ystäviini. Minuun oli selvästi vaikeampi ihastua, sillä sukupuoleni tuntui olevan monelle täysi mysteeri ja sitä he myöskin suloisesti hämmästelivät mahdollisimman suureen ääneen. Thaimaalaiset eivät olleet tottuneet lyhythiuksisiin naisiin, mutta ottivat kummajaisen kuitenkin riemuiten porukkaan mukaan. 
    
Pienen muslimisaaren mummo ilahtui suunnattomasti kun pyysin lupaa ottaa hänestä kuvan. Hän ryhdistäytyi hieman, suoristi huiviaan ja levitti kasvoilleen kauneimman hymynsä. Kiitokseksi hän sai parisataa bahtia moskeija-keräykseensä.

  

   

Intian valtameren upeutta on vaikea pukea sanoiksi. Uskomattoman kirkas ja turkoosi vesi kietoutui ympärille lämpimänä ja virkistävänä. Vedessä tuli lilluttua tuntikausia melkein joka päivä. Toisinaan valtaisat aallot lisäsivät hauskuutta entisestään riepotellessaan ihmisiltä uikkareita päältä. Niiden - tai aurinkolasien ja hattujen - perässä tulikin ravattua vedessä kerran jos toisenkin.

Thaimaa jäi mieleeni äärimmäisen turvallisena matkakohteena. Paikalliset tuntuivat olevan paljon enemmän kauhuissaan siitä, että me "kolme pientä tyttöä" (he luulivat meitä useimmiten noin 16-vuotiaiksi) olimme tulleet keskenämme seikkailemaan kaukaa pallon toiselta laidalta. Mutta kertaakaan meidän ei tarvinnut pelätä. 

Ei se paikka, ei ne ruuat, ei lämpö, eikä edes se meri, vaan ne ihmiset. Ihmiset tekivät matkasta niin ainutkertaisen. Thaimaalaisten parissa on mahdotonta olla onneton.

Elena
   

Rakkaat ystävät

Ystävien merkitys korostuu kummasti parisuhteen kokiessa epämieluisia käännähdyksiä. Minun kohdallani ystävättömyys on korostunut sitäkin kummemmin.
 

Ystäväni asuvat lähimmilläänkin satojen kilometrien päässä, samoin kuin perheeni. Aikoinaan lähdin kotikulmiltani opiskelupaikan perässä kauas kotoa, aivan toiselle puolelle Suomea. Sinne jäivät kaikki, jatkoivat elämäänsä saaden toisiltaan tarvitsemansa tuen ja turvan. 

Vasta hiljattain olen alkanut myöntää itselleni, kuinka totaalisen menetyksen kourissa olen kärvistellyt kaikki nämä vuodet. Yhtään likellekään vastaavaa ystävyyssuhdetta en ole onnistunut luomaan verrattuna niihin, jotka jätin sinne kauas. Odottamaan. Odottamaan sitä lomaa tai pidennettyä viikonloppua, jolloin loputtomalta tuntuva junamatka huipentuisi jälleennäkemiseen. Jälleennäkemiseen, jota varjostaa joka kerta tieto siitä, että kohta olisi taas aika päästää irti. 

 

Suku on ollut minulle aina hyvin rakas. Parhaat ystävät löytyvät serkkujen joukosta ja suvun ulkopuoliset ystävätkin ovat ammentuneet lähes poikkeuksetta sukulaisten kautta. Nykyisessä kotikaupungissani minulla ei ole sukua. Tunnen olevani vain käymässä. Joinain päivinä huomaan haaveilevani lähtemisestä. Lähtisin takaisin synnyinseudulleni, palaisin perheeni pariin sinne minne tunnen kuuluvani. Todellisuus tipahtaa tajuntaani siinä kohtaa kun muistan, ettei minulle olisi siellä tarjolla ensimmäistäkään koulutustani vastaavaa työtä. Senhän takia minä lähdin. Lähdin tekemään sitä, mitä todella haluan tehdä. Enkä koskaan arvannut, minkä hinnan siitä joutuisin maksamaan. 

  

Olo on yksinäisempi kuin koskaan. Minulla on ikävä teitä ystävät. Ihan hirvittävä ikävä. 

 

Elena

 

Itsestäänselvyyksiä

"Kanadalainen Jessica Stilwell halusi antaa kolmelle tyttärelleen opetuksen. 12-vuotiaat kaksoset ja 10-vuotias kuopus olivat aiheuttaneet kodissa jatkuvaa sotkua, Mirror-lehti kertoo. Äidin raivo nousi, kun hän käsitti kiireisen päivän jälkeen, ettei mikään talon sotkuista ollut hänen itsensä aiheuttamaa. Hän aloitti lakon ilman varoitusta. Lokakuun 1. päivän jälkeen kodissa ei enää tiskattu, pyykätty eikä siivottu."

  

Lue koko juttu Iltalehdestä.

 

   

Loistavaa. Uupuneen äidin suunnitelma toimi kuin toimikin: Tytöt tajusivat lakon pointin, ottivat opikseen, treenailivat siivoamaan jälkensä.  Ja mikä tärkeintä, lakkasivat pitämästä äitiään itsestäänselvyytenä.

  

Tämä juttu pisti minut pohtimaan oikein tosissaan. Kuinka helppoa onkaan pitää toista ihmistä tai toisen ihmisen tekemisiä itsestäänselvyytenä. Aivan liian helppoa. 

  

Olenko minä hairahtanut moiseen itsestäänselvyytenä pitämiseen? Toden totta olen. Ihan liian kevyesti olen ajautunut uskomaan, että Pööpö herää kaikkina aamuina viereltäni ja auttaa päivän alkuun. Ja että hän keittää minulle kupin kuumaa, jos maailma potkii päähän ja mieli on maassa. Jotenkin olen päätynyt uskomaan, että vaikka mitä tapahtuisi ja vaikka kuinka kiukuttelisin, Pööpö pysyy rinnallani ja jaksaa rakastaa minua. Kaikki murheet meidän välillä on selvitettävissä.

  

Ihan liian nopeasti kaikesta tuosta on tullut sitä tavallista arkea, jota on vaikea nostaa jalustalle. Vaikea muistaa arvostaa. Mutta kivuliaalla tavalla olen saanut kokea, ettei mikään tuollainen ollutkaan itsestäänselvää. Se olikin kaikki ihan hirveän haurasta.

 

Pööpö ei ole ollut kotona yli kahteen viikkoon. Hän on mietiskelemässä. 

 

Enää en pidä häntä itsestäänselvyytenä.

 
Elena

  

Rikkaiden kerhossa

Oletteko ikinä junailleet bisnesluokan neuvottelutilassa? 

Näppärä hytti: seitsemän paikkaa, selät ikkunaan päin, kaikki näkevät esteittä toisensa ja kaikkien edessä on riittoisasti pöytätilaa. Täällä voisi pitää vaikka palaveria. Ajanhallintaa rakastaville paljon liikkuville ryhmätyöskentelijöille suorastaan ihanteellinen paikka olla tehokas. Tänään täällä ei kuitenkaan pidetä palaveria, ei. Tänään bisnesluokan neuvottelutila kyyditsee syyslomalaisia pitkin Suomea aivan kuten muutkin osastot. Tänään hinta ei ole kenellekään esteenä, sillä matkaan on päästävä, syyslomaa vietetään kuitenkin vain kerran vuodessa.

Matkustan paljon junalla, enkä kuitenkaan ole ikinä oppinut varaamaan paikkaani ajoissa. Lomakaudet tulevat minulle joka kerta yllätyksenä ja nipin napin mahdun kyytiin. Liian usein päädyn juurikin tämmöiseen neuvottelutilaan, johon kokoontuvat nämä onnettomat huolellisuuden irvikuvat. 

Nuorehko bisnesmies paksuine lompakoineen, merkkikenkineen ja satoja euroja maksaneine omahyväisine hymyineen vastailee puhelimeen tärkeilevän isoeleisesti. Vieressä ryhdikkäästi istuva hienostorouva pörröisine kauluksineen ja kirkkaanpunaisine pikkusikareiden rypistäminen huulineen selaa naistenlehtiä. Yksi epäilemättä huomattavaa perintöä venaileva viimeisen päälle huoliteltu kauttaaltaan vaaleanbeige teinityttö naputtaa timantein koristeltua älypuhelintaan. Vanhempi partavedellä lätrännyt tyylikäs harmaahapsi yrittää olla hermostumatta, kun maha ottaa ikävästi kiinni edessä olevaan pöytään eikä mukavaa asentoa tahdo löytyä millään. Ja minä, jolla on valtava vadelmahillotahra rikkinäisissä farkuissa ja tolkuttoman naarmuinen läppäri jostain viime vuosituhannen puolelta, en kerta kaikkiaan tunne kuuluvani tähän kerhoon. 

Kukaan ei tiedä, miten hytissä tulisi käyttäytyä. Hiljaisuus tuntuu sietämättömältä, katsetta ei voi nostaa käsistään vilkaisematta vahingossa kanssamatkustajaa. Aika ajoin puhkeaa epämiellyttävän vaivaantunut keskustelu, jota bisnesmies yrittää epätoivon vimmalla herätellä. Mutta kukaan ei osaa ottaa kantaa pörssikursseihin. Hetki sitten hienostorouva nousi epäröiden ja ilmoitti hiljaa rykäisten menevänsä pissalle. Melkein anteeksipyydellen. Vielä neljä tuntia. Hyvää matkaa.

 

Elena