Tiedättekös niitä ihmisiä, jotka puhuvat ja puhuvat ja puhuvat. Itsestään. Saavutuksistaan. Kertoilevat innosta säteillen, kuinka projekti toisensa perään on onnistunut parhaalla mahdollisella tavalla. Yleensä juuri heidän ansiostaan. Heidän korvaamattoman työpanoksensa voimin.
Minä joudun työskentelemään tuollaisten ihmisten kanssa joka päivä. Valtavien egojen ristitulessa on kamppailtava taukoamatta päänsä pitimiksi. Tai pitääkseen edes jollain tavalla nenänsä pinnan yläpuolella. Ja saadakseen itselleen edes ripauksen siitä kiitoksesta, joka tekijälle kuuluu, ennen kuin joku ehtii kaahata edelle varastaen suurimman kunnian omiin nimiinsä.
Isäni piti minulle pienen puhuttelun. Sellaisen hyväntahtoisen kannustavan puhuttelun. Hän tietää, ettei minulla ole kauhean valtaisaa egoa. Sellaista, jota alallani selviytyäkseen melkein vaaditaan. Ehei, minut on helppo taittaa tossun alle. Aivan liian helppo.
Isäni käski minun pysyä tiukkana. Ja nostaa nenääni hieman pystympään. Ei paljon, pikkuisen vain. Voi kunpa tietäisinkin miten.
Elena
Olen huomannut, että joskus todella olisi syytä olla ja tuoda itseään enemmän esiin. Ei ainakaan missään nimessä vähätellä... Olla varma itsestä ja omasta mielipiteestä ja taidoista. Minäkin vielä jonain päivänä.... Tosiasiahan on, että fiksut ihmiset ei loukkaannu mielipiteiden eriävyydestä, oppiessaan (nuoremmalta) uuden paremman tavan tehdä asioita ja itsevarmuus on tiettyyn pisteeseen asti vain kuin piste i:in päällä.
VastaaPoista