Kaipuu kauas

Vuoden 2011 ihka ensimmäisen päivän aamuna noin klo 6.00 päätimme kahden hyvän ystäväni kanssa varata matkan. Mahdollisimman kauas. Kaikki olimme enemmän tai vähemmän erinäisten murheiden alhossa, eikä alkava vuosi antanut ensimmäistäkään lupausta paremmasta. Oli saatava jotain, jota odottaa. Jotain, jota suunnitella ja ajatella loskaisina aamuina bussipysäkillä hytistessä. Niinpä me keksimme Kaakkois-Aasian. Me keksimme Thaimaan.

Ajattelinpa, että voisin jakaa teille muutamia kuvia, jotka olen tuolta unohtumattomalta matkalta ikuistanut muistikorttini syövereihin:

   
Hiekkarannat täyttyivät itseään grillailevista turisteista jo aamuvarhaisella. Rannoilla oli helppo tehdä uusia tuttavuuksia, lomailijoille oli järjestetty paljon aktiviteetteja vesiskoottereiden ja banaanivenekyytien muodossa. Ravintolaruokia ja -juomia sai tilata joka raossa nököttävistä rantakojuista. Vapaa-aikaa viettävät thaimaalaiset lötköttelivät mieluusti varjossa palmuihin viritetyillä riippumatoilla rannan tuntumassa. 

  
Iltaisin pariskunnat sytyttelivät rannoilla sydänlyhtyjä ja päästivät ne pienten toiveiden siivittäminä pimenevälle taivaalle. 
  

     

Järin rikasta vaikutelmaa Thaimaasta oli mahdoton saada. Väki tekee kovasti töitä pärjätäkseen noinkin hyvin. Turistikohteet oli kiillotettu säihkyviksi, mutta kun jaksoi retkeillä vähän kauemmas ihan tavallisten paikallisten pariin, onnistui saamaan silmäyksen aidommasta Thaimaasta. Siitä, missä köyhyyttä ei oltu pistetty piiloon.  
  

Luonnon upeus ja monimuotoisuus Thaimaassa pääsi suorastaan yllättämään. Kallioseinämillä rimpuili liaanien varassa lauma apinoita. Urheimmat uskalsivat tulla ihmisiä lähelle ja palkkioksi he saivat yleensä jotain pientä purtavaa. Apinoita ei saanut kiusata liikaa. Banaani piti antaa suosiolla, sillä muuten ne olisivat saattaneet suutahtaa.  

Oikealla ylhäällä olevan kuvan otin James Bond -saarella, jossa on kuvattu kohtauksia James Bond ja Kultainen ase -elokuvaan. 
  

   

Thaimaalaisille asiat eivät ole niin justiinsa, kuten näistä aivan jokaista kadunkulmaa koristavista epäilyttävästi rätisevistä ja paukkuvista piuhasotkuista saattaa päätellä. He eivät liioin välitä säännöistä, eivät aikatauluista tai nopeusrajoituksista. Asiat sujuvat omalla painollaan.

Thaimaalaiset tekevät pitkiä työpäiviä, saavat pientä palkkaa ja opiskelevat jos suinkin ehtivät. Englannin kielen he joutuvat opiskelemaan itsekseen ja jotkut pyytävätkin turisteja opettamaan heille kieliä pientä korvausta vastaan. Työpäivän aikana pidettävät tauot venähtävät helposti pitkiksi turistien kanssa mukavia rupatellessa ja lautapelejä pelaillessa. Mutta kuten todettu, se ei ole niin justiinsa, kenenkään työpaikka ei joudu vaakalaudalle sen takia. Tärkeintä on olla iloinen.
   

    

Vatsani rakastui thaimaalaiseen keittiöön ja niin rakastuivat makuhermonikin. Saimme joka aamu aamiaiseksi tuoreita paikallisia hedelmiä: nyrkin kokoisia viinirypäleitä sekä käsittämättömän mehukkaita ananaksia ja vesimeloneja. Päivälliseksi söimme perinteisiä thaimaalaisia herkkuja kaikilla mausteilla. 

Thaimaan eräällä pienellä saarella söin varmasti elämäni unohtumattomimmat kevätkääryleet. Ruoka oli hintaansa nähden huomattavan laadukasta ja maukasta. Ainoastaan kerran meille tarjoiltiin matoja maustepurkissa.  

  

Vaikka turistit paksuine kukkaroineen ovatkin valloittaneet Thaimaan suosituimmat kohteet, hintataso siellä on pysynyt edelleenkin kohtalokkaan alhaisena. Matkalaukut eivät nimittäin meinanneet millään mahtua kiinni paluumatkalle lähdettäessä tuliaisten vallatessa alaa laukkujen pohjalla. Pari ylimääräistä kassia ei olisi ollut yhtään pahitteeksi. 

  

Uskonto on tärkeä osa buddhalaista Thaimaata. Heidän jumala tuntui äärettömän lempeältä ja rohkealta, ei ollenkaan lannistavan tuomitsevalta. Jumalille oli rakennettu pieniä alttareita jokaiseen hotelliin, ravintolaan ja kauppaan ja niihin oli jätetty lahjaksi jos jonkinlaista evästä venailemaan suurempia voimia saapuvaksi. 

Myös kuningastaan thaimaalaiset pitävät suunnattoman suuressa arvossa ja tuntuvat rakastavan tätä täysin pyyteettömästi. 

  

  

Thaimaalaiset hymyilevät aina. Ja vilkuttavat. Aivan kaikille. Saimme paljon uusia ystäviä paikallisista hotelli- ja ravintolatyöntekijöistä sekä tuk-tuk-kuskeista. He halusivat viedä meidät monena iltana rannalle soittelemaan kitaraa ja laulamaan. Yhteistä kieltä meillä ei ollut, mutta se ei haitannut ollenkaan. Meihin ihastuttiin, suorastaan rakastuttiin. Tai ei minuun, mutta ystäviini. Minuun oli selvästi vaikeampi ihastua, sillä sukupuoleni tuntui olevan monelle täysi mysteeri ja sitä he myöskin suloisesti hämmästelivät mahdollisimman suureen ääneen. Thaimaalaiset eivät olleet tottuneet lyhythiuksisiin naisiin, mutta ottivat kummajaisen kuitenkin riemuiten porukkaan mukaan. 
    
Pienen muslimisaaren mummo ilahtui suunnattomasti kun pyysin lupaa ottaa hänestä kuvan. Hän ryhdistäytyi hieman, suoristi huiviaan ja levitti kasvoilleen kauneimman hymynsä. Kiitokseksi hän sai parisataa bahtia moskeija-keräykseensä.

  

   

Intian valtameren upeutta on vaikea pukea sanoiksi. Uskomattoman kirkas ja turkoosi vesi kietoutui ympärille lämpimänä ja virkistävänä. Vedessä tuli lilluttua tuntikausia melkein joka päivä. Toisinaan valtaisat aallot lisäsivät hauskuutta entisestään riepotellessaan ihmisiltä uikkareita päältä. Niiden - tai aurinkolasien ja hattujen - perässä tulikin ravattua vedessä kerran jos toisenkin.

Thaimaa jäi mieleeni äärimmäisen turvallisena matkakohteena. Paikalliset tuntuivat olevan paljon enemmän kauhuissaan siitä, että me "kolme pientä tyttöä" (he luulivat meitä useimmiten noin 16-vuotiaiksi) olimme tulleet keskenämme seikkailemaan kaukaa pallon toiselta laidalta. Mutta kertaakaan meidän ei tarvinnut pelätä. 

Ei se paikka, ei ne ruuat, ei lämpö, eikä edes se meri, vaan ne ihmiset. Ihmiset tekivät matkasta niin ainutkertaisen. Thaimaalaisten parissa on mahdotonta olla onneton.

Elena