Itsestäänselvyyksiä

"Kanadalainen Jessica Stilwell halusi antaa kolmelle tyttärelleen opetuksen. 12-vuotiaat kaksoset ja 10-vuotias kuopus olivat aiheuttaneet kodissa jatkuvaa sotkua, Mirror-lehti kertoo. Äidin raivo nousi, kun hän käsitti kiireisen päivän jälkeen, ettei mikään talon sotkuista ollut hänen itsensä aiheuttamaa. Hän aloitti lakon ilman varoitusta. Lokakuun 1. päivän jälkeen kodissa ei enää tiskattu, pyykätty eikä siivottu."

  

Lue koko juttu Iltalehdestä.

 

   

Loistavaa. Uupuneen äidin suunnitelma toimi kuin toimikin: Tytöt tajusivat lakon pointin, ottivat opikseen, treenailivat siivoamaan jälkensä.  Ja mikä tärkeintä, lakkasivat pitämästä äitiään itsestäänselvyytenä.

  

Tämä juttu pisti minut pohtimaan oikein tosissaan. Kuinka helppoa onkaan pitää toista ihmistä tai toisen ihmisen tekemisiä itsestäänselvyytenä. Aivan liian helppoa. 

  

Olenko minä hairahtanut moiseen itsestäänselvyytenä pitämiseen? Toden totta olen. Ihan liian kevyesti olen ajautunut uskomaan, että Pööpö herää kaikkina aamuina viereltäni ja auttaa päivän alkuun. Ja että hän keittää minulle kupin kuumaa, jos maailma potkii päähän ja mieli on maassa. Jotenkin olen päätynyt uskomaan, että vaikka mitä tapahtuisi ja vaikka kuinka kiukuttelisin, Pööpö pysyy rinnallani ja jaksaa rakastaa minua. Kaikki murheet meidän välillä on selvitettävissä.

  

Ihan liian nopeasti kaikesta tuosta on tullut sitä tavallista arkea, jota on vaikea nostaa jalustalle. Vaikea muistaa arvostaa. Mutta kivuliaalla tavalla olen saanut kokea, ettei mikään tuollainen ollutkaan itsestäänselvää. Se olikin kaikki ihan hirveän haurasta.

 

Pööpö ei ole ollut kotona yli kahteen viikkoon. Hän on mietiskelemässä. 

 

Enää en pidä häntä itsestäänselvyytenä.

 
Elena