Talven pimeinä iltoina olen useamman kerran miettinyt, mikä on se tunne, joka on puuttunut elämästäni jo pidemmän aikaa. Se
tunne, joka jollain tapaa saattaisi olla osaltaan jopa avain onnellisuuteen. Olen
päätynyt siihen, että se on kaikessa yksinkertaisuudessaan tunne siitä, kun on
jotain, jota odottaa.
Aivan pian koittaa jouluaatto. Lapsena joulua - ja ennen kaikkea joulupukkia suurine paketeineen - odotti jännityksen ja kauhun vallassa usein suorastaan
oksentamisen partaalla. Huomaan odottavani sitä vieläkin. Kiva lapsekas kutina vatsan pohjalla voimistuu viisareiden liikkeiden tahdissa. Koko suku kokoontuu taas yhteen. Syömään. Laulamaan. Jakamaan lahjoja. Osoittamaan, kuinka tärkeältä tuntuu kuulua juuri tähän perheeseen.
Tuon kaiken ihanuuden lomitse kivulias totuus hieroutuu vasten kasvoja: Hyvin pian joulun jälkeen koittaa jälleen tyhjyys vertaansa vailla. Taas on kokonainen vuosi kohdattavana. Aivan yksin. Tarvitsen jotain, jota kohti tarpoa. Jotain, jota suunnitella ja jonka vuoksi olla innoissaan. Jotain, jota odottaa ja jännittää. Aivan kuten lapsuuden joulut.
En tiedä vielä, mitä se voisi olla, mutta aion ottaa sen selville vielä ennen kuin vuosi vaihtuu!
Elena
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti