Kasvot menneisyydestä

Uskon nähneeni vilaukselta ihmisen, jota en ole tavannut vuosikausiin. Hän tuli eilen minua vastaan kadulla. Nuori nainen,  menestyvän ja hyvinvoivan oloinen. Yli kymmenen vuotta minua nuorempi. Lapsuusajan naapurini, saman kadun kasvatti kolmen talon päästä kodistani. 

  
Eräs hänen kanssa vietetty ilta on painunut mieleeni. Hän oli hyvin pieni, ehkä neljän vanha, kun hän yllättäin ilmestyi kotiovellemme. Kello oli jo paljon, tai ainakin niin paljon että alle kouluikäisten pitäisi olla valmistautumassa unten maille. Vaan tämä pieni naapurin tyttö seisoi meidän ovella. Hän pyysi minua tai siskoani tulemaan hänelle ja veljelleen lapsenvahdiksi. Eikä pelkästään pyytänyt, hän anoi. Hädissään. Muut naapuruston teinit oli käyty jo läpi, eikä kukaan ollut suostunut. Meilläkin oli siskoni kanssa illaksi suunnitelmia, jotka kuitenkin saivat jäädä meidän päätyessä yöksi naapuriin kaitsemaan lapsia. Tytön kirkkaat ja itkuiset silmät eivät antaneet meille vaihtoehtoja.
  

   

Kävi ilmi, että perheen äiti oli lähtenyt juhlimaan pikkujoulua työporukalla. Miehensä hän oli jättänyt lasten kanssa kotiin. Tai niin hän luuli. Äidin lähdettyä isänkin menojalka oli alkanut vipattaa. Tämän pienen tytön piti itse huolehtia siitä, että pärjäisi yön yli yksin kotona. Enkä epäile hetkeäkään, etteikö isä olisi jättänytkin lapsia yksin kotiin, jos tyttö ei olisi onnistunut löytämään yöksi itselleen lastenhoitajaa.
  
Sinä päivänä minulle valkeni, etteivät kaikki äidit ja isit ole yhtä hyviä äitejä ja isiä kuin omani. Eivät edes ne näennäisesti niin kiltit ja mukavat naapurin äidit ja isit. 
  
Elena